Rakas, ihana, suloinen, ihmeellinen ja täydellinen tyttäremme syntyi torstaina 26. maaliskuuta aamulla klo 06:53 Kätilöopiston sairaalassa. Rv-lukemat olivat virallisten laskelmien mukaan 40+3, mutta jos käytetään samanlaista laskutapaa kuin isompien tytsyjen raskauksissa, saadaan päivä vähemmän eli 40+2.
Edellinen teksti on kirjoitettu kaksi viikkoa ja kolme päivää ennen typyn syntymää ja silloinhan porskutin menemään kivasti. Raskaana oleminen tuntui varsin siedettävältä edelleen eikä olo ollut kovinkaan malttamaton. Tein kaikessa rauhassa kotipuuhia, kirppisreissuja ynnä muita luottavaisena sen suhteen että tyyppi syntyy ajallaan ja kaikki menee hyvin. Nukuin myös varsin hyvin, millä on tietysti aika iso merkitys siinä hyvinvoinnissa.
Vielä viikon 40. raskausviikon (siis 39+) pyörähtäessä käyntiin olo oli ihan jees kaikin puolin. Tuolla viikolla kuitenkin alkoi päivä päivältä enemmän hiipiä sellainen kärsimätön olo, joka ehkä joskus loppuviikosta (39+4 tms.) jysähti tajuntaan oikein kunnolla: tää ei aio syntyä samassa aikataulussa kuin edelliset. Yhtään minkäänlaisia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä saati edes lähestymisestä ei ollut ilmoilla. Ei supistuksia, ei mitään limoja tai muita eritteitä, ei niin mitääääään. Olin tyhmänä mennyt olettamaan, että kolmas kerta menee samalla tavalla kuin eka ja tokakin. Että viikolla 39+ alkaa olla viitteitä synnytyksestä ja sitten synnytään, viimeistään laskettuna aikana. Mutta sitten ei yhtään näyttänytkään siltä. Ja sitten iski vitutus ja epätoivo. Lakkasin muunmuassa nukkumasta. Ensin meni pari yötä niin, että heräsin joskus aamuviideltä tai -kuudelta saamatta sen jälkeen unta, minkä jälkeen kaksi yötä meni jollain ihan naurettavilla parin tunnin yöunilla. Herätessäni vessaan yhden maissa en saanutkaan enää unta, vaan jäin valveille makaamaan ja pyörittelemään yhä synkempiä skenaarioita siitä kuinka jokin menee pieleen. Sit viimeistään aamulla tuli kauhee itku ja hysteria aina, kun olin niin kamalan väsynyt ja peloissani.
Onneks on ihana mies ja ihania kavereita, jotka parhaansa mukaan loivat muhun uskoa ja parempaa mieltä. Esim. maanantaina (40+0) kävin iltalenkillä ystävän kanssa, ja meillähän oli jopa hauskaa. Heitettiin roisia juttua siitä, kuinka ja millä mun pitäs tehdä joku omatoiminen sisätutkimus, että synnytys suostuis lähtemään käyntiin, ja naurettiin katketaksemme. Siitä huolimatta kotiin palattuani iski taas epätoivo ja paniikki ja paruin sohvalla hysteerisenä, että lapsi ei synny ikinä vaan kuolee kohtuun ihan loppumetreillä.
Maanantain ja tiistain välisen yön sain kuin ihmeen kaupalla nukuttua jotenkuten, mutta siitä huolimatta en kyennyt aamulla mihinkään muuhun kuin siihen samaiseen hysteriaitkuun. Olisin halunnut heittää kaiken vauvakaman ulos ikkunasta, koska niiden näkeminen vain muistutti siitä mitä mielestäni ei koskaan ollutkaan tulossa. Tuntui myös siltä, että olin alkanut jollain tavalla "ottaa etäisyyttä" maha-asukkiin, koska pelkäsin että menetän sen kuitenkin. Tai jotain. Onneks mulla oli juuri sinä aamuna neuvola, jossa olin kylläkin ajatellut mainita että nyt ei mee hyvin, mutta tulin maininneeksi sen vollottaen täysillä siinä määrin että terkka katsoi parhaaksi laittaa mut suoraan päivystykseen. Siellä paruin asian uudelleen yhdelle hoitajalle ja vähän jo rauhoittuneena vielä lääkärille (joka oli oikeesti sikahyvä, eikä mikään - anteeksi tässä kohtaa lievä PerSuhtaminen - kirgisialainen hoonosoomi tuontilääkäri, enkä olis muuten ikinä uskonu että kunnallisessa terveyskeskuspäivystyksessä vois ikinä saada eteensä niin hyvää tyyppiä ja tolkun ihmistä). Lekuri tsekkas mun verenpaineet, sykkeet ja kohdunsuun tilanteen (sitäkään ei varmaan päivystyksessä ihan toistuvasti tehdä, tsihi) ja ennen kaikkea kuunteli mua ja otti vakavasti, kuitenkin puhuen mulle järjen ääniä siitä että ei ole mitään hätää minkään muun suhteen kuin mun oman mielentilani, mikä oli omiaan rauhoittamaan oloa. Lopun päivää kykenin olemaan sitten parkumatta ja seuraavan yön nukuin ihan ookoosti ihan pikkiriikkisellä lääkeannoksella tuettuna. Tiistai-illan aikana tuli myös joitakuita harkkasuppareita, mikä oli sillee ihan positiivista, että edes jotain tapahtui (edes harkkoja ei ollut aiemmin vielä ollut oikeastaan ollenkaan).
Keskiviikkona 25.3. rv 40+2 ei enää ollu hysteerinen olo, vaan olinpahan niin saakelin kypsä kaikkiin niihin kuluneisiin kysymyksiin ja kommentteihin joita sateli joka suunnalta kun naamaani näytin tuolla ulkoilmoilla. Facebookkiin raapustin (aika rajatulle yleisölle, ettei kukaan olis hirveesti loukkaantunu) seuraavanlaisen päivityksen, joka kiteyttää aika hyvin sen päivän tunnelmat:
Kieltäydyn kohta liikkumasta kotoani minnekään muualle kuin synnytyssairaalaan, koska muuten saatan tappaa jonkun joka syyllistyy päästämään suustaan mitä tahansa seuraavista:
ITSESTÄÄNSELVYYDET: "Jaa, sitä ollaan edelleen yhtenä kappaleena." "Jestas se on kyllä iso." "Et oo sitten vielä synnyttäny." (Kiitti ku kerroit, en ollu nimittäin ite huomannu.)
HIRVEEN HAUSKAT KLISEET: "No ei sinne oo vielä kukaan sisälle jääny, hehheh." (Aika hauska, ihan itekö keksit moisen sutkautuksen?)
UTELUT: "Onko ollu mitään tuntemuksia?" (Mitä vittua se sulle kuuluu? No ei ole.)
ABSOLUUTTISET TOTUUDET: "On se kyllä selvästi laskeutunu." (Kiitos asiantuntevasta arviosta, mutta samanlailla se on roikkunu polvissa joulukuusta asti.) "Sun kannattaa X, niin kyllä se sieltä lähtee tulemaan (X = panna, saunoa, siivota, syödä tulista ruokaa, puristella nännejä, juosta, kiivetä portaita, painella akupisteitä, juoda risiiniöljyä....)" (Niinjust. Lääketiedekään ei osaa oikein kunnolla selittää miten ja miksi synnytys lähtee käyntiin, mutta tää sun "pane juosten chilipalko suussa" -kikka on varmaan täysin vedenpitävä.)
NOKITUKSET/PELOTTELUT: "Mulla/kaverilla/mummonkumminkaimalla meni 37 päivää yliajalle ja se piti lopulta ottaa ulos moottorisahalla!" (Onneksi olkoon, voitit.)
Että näin.
Olin myös kertakaikkisen kyllästynyt miettimään ja yrittämään keinoja, joilla synnytyksen olisi saanut käynnistymään. Kävin aamulla silloisen kuopuksen, nykyisen keskimmäisen, päiväkotimuskarin avoimissa ovissa, mistä suuntasin pienelle kirppisrundille, jonka jälkeen kävin kaupassa ostamassa lounasta (sipsipussin ja jäätelöä, lol) ja menin mättämään niitä kotisohvalle ajatellen että vitut. Jos olisin silloin tiennyt, että seuraava yö meniskin supistusten kanssa valvoessa, olisin ottanut päikkärit, mutta tulipa ees energiatankkaus hoidettua. :P Illalla käytin esikoisen tanssissa ja kuuntelin sillä reissulla taas hyvän satsin noita mainittuja kommentteja, ja vielä myöhemmin lähdettiin sen samaisen jo aiemmin mainitun ulkoiluttajaystävän kanssa lenkille.
Kävely oli hankalampaa kuin aiemmilla kerroilla. Olin hitaampi, alapäätä vihloi tuon tuosta ja jotenkin semmonen tukala olo tuppas olemaan muutenkin. Supistuksia varmaan oli jonkin verran, kivuttomia, mut sellaisia että huomas kuitenkin. Liikkumaan pystyin kuitenkin niidenkin aikana, joten en niitä pitänyt oikein minään.
Tulin kotiin ehkä puoli yhdeksän maissa, laitettiin lapset nukkumaan ja tuijoteltiin Netflixistä HIMYMiä. Suunnilleen puoli kymmenen aikoihin alkoi supistella. Kivuttomasti, mutta tiukahkosti. Itse en siinä vaiheessa vielä innostunut ollenkaan, mies sen sijaan alkoi seurata supistusvälejä kännykän sekkarilla, ja havaittiin sitten että niitä tuli 3-5 minuutin välein. Otin gramman panadolia ja kävin makuulle ajatellen että katotaan oisko ne sellaista hiipuvaa sorttia, mut eivätpä olleetkaan, vaan jatkuivat sinnikkäästi. Olin ihan että häh, nytkö se sitten alkaa?! Yhdentoista aikoihin soitin Kättärille ja kysyin että miten nyt kuuluikaan toimia. Samoin soitettiin lastenvahdille ja tiedotettiin, että nyt ehkä jotain saattaa tapahtua mutta vielä ei oo mikään kiire minnekään. En vielä tuossakaan vaiheessa ollut ollenkaan varma että siitä nyt olis synnytystä ollut välttämättä tulossa, ja tuossa vaiheessa vielä lähinnä ihmetytti ja nauratti, koska säännöllisistä supistuksista huolimatta olo ei ollut vielä kipeä. Kahdentoista maissa soitin uudelleen sille meiän "yöpäivystäjälle" ja tiedotin että supistukset jatkuu edelleen, mutta ei vielä siinä määrin että pitäs minnekään lähteä, ja sovittiin vaan että hän pitää puhelimen lähettyvillä ja äänillä. Niillä main ehkä fiiliksetkin heittelehti sitten jonnekin vähän toiseen laitaan ja tuli vähän semmonen pelkoitku, että apua, nytkö se on menoa, en ehkä haluukaan, en oo valmis, mitäjoskuolen ja niin edespäin, näitä perinteisiä. :P Kauhee ikävä myös iski isompia lapsia ja paniikki siitä, että miten mä jakaudun kolmelle. Kakkosen synnytyksen alkaessa aikoinaan kävin läpi ihan samoja mietteitä. Jännä. Siellä yön pimeydessä myös järkkäsin kaikkea valmiiksi, esikoisen huiluesiintymisvaatetusta, repunpakkausta, ohjeita lastenvahdeille jne. joita torstaina tultaisiin tarvitsemaan.
No yritettiin ottaa vähän lepoa siinä sitten. Otin lisää panadolia ja painuttiin pehkuihin. Supistukset ei kuitenkaan laantuneet mihinkään, vaan tuntuivat makuuasennossa entistä ikävämmiltä. Suunnilleen puolentoista tunnin pakkomakailun jälkeen luovutin ja noustiin ylös. Kellonajasta en tiiä, oisko ollu tuossa vaiheessa jotain puol kaks tai enemmän. Siinä piti jo vähän hengitellä ja keskittyä, ei hirveesti naurattanu. Ja koko ajan supisti, ehkä jotain kolmen minuutin välein. Siinä vaiheessa ei niin enää tarkasti seurattu välejä, koska vaikutti aika ilmeiseltä että synnytys oli käynnissä ja oli vaan oman harkinnan ja ajan kysymys, milloin haluais lähteä sairaalaan. Mulla olikin aika hyvin sairaalakamat pakattuna, mies pakkaili omiaan siinä sitten. Jyväpussilla siinä yritin kipuja lievittää ja jumppapallolla hytkyä, mutta jälkimmäinen ei tuntunut ollenkaan mielekkäältä. Suihkun arvelin auttavan, mutta sinne en aikonut kotona mennä, vaan vasta sairaalassa. Kolmelta alkoi olla sellainen olo, että nyt vois pikkuhiljaa lähtee kohti sairaalaa. En mä sitä epäillyt että tulis liian kiire ja joku spontaani kotisynnytys, vaan pikemminkin autossa istuminen (30km) kammoksutti ja pelkäsin että olo käy ihan sietämättömän kipeäksi ennen sairaalaan pääsemistä. Soitin kättärille, ja tadaaaaa, SULKU oli siellä päällä. Kehottivat soittelemaan Hyvinkäälle tai Porvooseen. Idea tuntui suht mälsältä, ja koska arvelin kykeneväni vielä jonkin aikaa sinnittelemään kotona, tiedustelin, mihin aikaan kättärille olis mahdollista päästä. Kun puolentoista tunnin kuluttua luvattiin salin olevan vapaa, päätin virua kotona siihen asti. Sovittiin, että soitan neljältä uudestaan, ja jos lähtölupa heltiäis, matkassa menis sitten se puoli tuntia. Siinä vaiheessa mies soitti myös yölastenvahdille ja pyysi lähtemään. Itse menin sitten kuitenkin suihkuun, kun ajattelin, että siellä sais tapettua aikaa sen vaaditun tunnin. Siellä sitten lotrasin kuumalla vedellä ja yritin parhaani mukaan rentouttaa lihakset ja hengittää.
Vähän ennen neljää könysin pois sieltä ja tuskalla ja vaivalla ja avustettuna sain vaatteet päälle. Mies soitti kättärille ja saatiin kuin saatiinkin lupa lähteä. Matkalla ei juuri jutusteltu. Mies keskittyi pysymään tiellä ja ite keskityin pysymään jotenkin kasassa ja kirkumatta. Perille päästyämme (puoli viiden jälkeen) hivuttauduin millimetri kerrallaan eteenpäin, hissiin ja neloskerrokseen, jossa meitä olikin kätilö Heidi vastassa (ja hyvä kätilö olikin!). Ihan tolkuton helpotus oli siinä vaiheessa siitä, että vihdoin oltiin sairaalassa ja sikäli homma hanskassa. Vaihdoin sairaalakaapuun, sain ilokaasumaskin kouraani ja jotain käyriä siinä varmaan otettiin. Kohdunsuu oli kuutisen senttiä auki. Aika vähän olin tolkuissani siinä vaiheessa ja kivut melkoiset. Mies kävi siirtämässä auton pääovien edestä järkevämpään paikkaan parkkiin ja itse annoin synnytystoivelistan kätilölle. Totesin kyllä jo siinä vaiheessa että oon ehkä jo valmiiks muuttanut mieltäni kivunlievityksen suhteen; listalla kun oli toiveena mennä kuuman suihkun ja ilokaasun voimin niinkuin edellisissäkin synnytyksissä. Fiilis oli niin kipee ja väsynyt että ensisijaisesti oli vaan mielessä saada jonkinlainen helpotus. Pyysin puudutusta ja sen myös sain aika pikaisella aikataululla. Kätilö ehdotti spinaalia ja anestesialekuri kävi sellaisen laittamassa. Kerrankin pääsin itsekin kokemaan sen monien kuvaileman "taivas aukeaa" -kokemuksen! Ihan ihmeaine oli kyllä se, kivut hävisivät hyvin nopeasti täysin ja avautumisvaiheen loppupuoli sujui hyvin letkeissä tunnelmissa miehen, kätilön ja kätilöopiskelijan kanssa rupatellessa ja naureskellessa. The synnytyslevyä kuunneltiin ja oikein oli leppoisa meno. Lapsivesi meni tai kalvot puhkaistiin, en oo ihan varma, ja tällä kertaa vesi oli kuulemma vallan tummanvihreää mömmöä. :/ Kätilö kuitenkin suhtautui asiaan kaikella rauhallisuudella, joten en itsekään osannut asiasta panikoida. Kohdunsuu oli täysin auki kuuden maissa, mutta avosuisen tarjonnan (= muksu tulossa maailmaan naama eikä takaraivo edellä) vuoksi yritettiin vielä saada vauva kääntymään sillä, että mut laitettiin kontilleen nojailemaan säkkituoliin. Vauva ei vaihtanut asentoa, ja paineentunteen voimistuessa ponnistusvaihe alkoi 06:30. Kätilö varoitteli, että tarjonnan takia ponnistusvaihe on ehkä pidempi ja hankalampi, mitä se ehkä olikin, mutta supistuskivut pysyivät edelleen poissa(!!!) ja siksi pystyi keskittymään vain olennaiseen eli siihen ponnistamiseen enkä ees huutanut kuin hinaaja. Toki paine ja venyminen ja sensellainen tuntui, mut varsinaista kipua ei ollenkaan. Minä sydän spinaali. Kätilön vuoro oli päättymässä seiskalta ja sovittiin siinä sitten että vauva syntyy sitä ennen. Pään syntymän jälkeen piti imeä hengitystiet puhtaaksi vihreän lapsiveden takia. Napanuorakin oli kiertynyt vartalon ympäri kertaalleen, mutta sieltä se yhdeksän pisteen typy (jälleen väristä yksi "miinuspiste") tupsahti ulos 06:53.
Fiilis oli ihan jotain sanoinkuvaamatonta. Epäilemättä juuri onnistuneen kivunlievityksen ansiosta olin ekaa kertaa suht kartalla ja järjissäni syntymän hetkellä, koska kaikki voimavarat ei menneet hengissäselviämiseen. Itketti ja nauratti yhtä aikaa, olin niin äärettömän onnellinen etten ehkä ikinä ennen ja vauva tuntui heti hirmuisen rakkaalta ja tutulta ja omalta. Tyyppi näytti sen lapsivesihomman takia siltä kuin olisi putkahtanut jostain mämmituokkosesta, mutta mitään ihanampaa ja kauniimpaa en mielestäni ollut ikinä maailmassa nähnyt. Ensifiiliksiin kuului myös tuntuma siitä, että vauva oli toooosi pieni. (*
♥
Hetken aikaa ehdin kölliä vauva sylissä ja imetystäkin ehdittiin vähän kokeilla (luonnonlahjakkuudelta vaikutti vauvanen siinä asiassa), mutta sitten rupes näyttämään siltä että istukka kieltäytyi irtoamasta ja mua lähdettiin siirtämään leikkuriin istukan käsinirroitusta varten, koska syntymästä oli kulunut jo tunti eikä se ollut edelleenkään irronnut. Voi sitä riipaisevaa itkua kun toinen riistettiin tissiltä! :'( Luulin vielä siinä vaiheessa että mut nukutetaan toimenpidettä varten, mikä vähän aiheutti huolta, koska ehdin jo luoda kauhuskenaarion että no siitäpä en sitten koskaan herääkään (pessimisti, minäkö). Vauva jäi isälleen ja mut kärrättiin siis kutoskerrokseen, jossa kävi ilmi että homma hoituukin epiduraalipuudutuksessa. Siellä sitten hengasin jalat kohti kattoa naama verhon takana kun ne rynkytti sitä istukkaa irti musta, leikkaussaliin paistoi aurinko ja mä itkin ja hihittelin samanaikaisesti ja kerroin kaikille jotka jaksoi kuunnella että olin onnellisempi kuin koskaan. :D Istukka saatiin sitten irti ja samalla ommeltiin ekassa synnytyksessä tehdyn epparin repeämä jälleen uudestaan, muuten ei vaurioita tullut. Sit mut siirrettiin heräämöön, jossa sitten seurailtiin olotilaa ja ooteltiin tunnon palautumista jalkoihin. Olipa muuten aika friikki olo se totaalipuutumus. Mikäs siellä sit oli makoillessa, mut oli peitelty hyvin ja kehotettiin nukkumaan, mutta enhän mä nyt mitään unta saanut. Kyselin useasti oisko vauvan saanut visiitille heräämöön, mutta ilmeisesti kukaan kätilö ei ehtinyt lähteä tuomaan. :/ Hoitaja kuitenkin mun pyynnöstä tsekkaili tietokoneelta juttuja joita vauvasta sinne oli ehditty kirjoittaa, ja *) kävi ilmi että ensituntuma vauvan pienuudesta oli ihan oikea: 3585g ja 50cm eli meidän pienin vauva! (Eka oli 3835 ja toka 4140.) Olo oli aika kärsimätön ja olisin halunnut pois sieltä vauvan luo vähän vikkelään, toisaalta edelleen virnuilin siellä euforian vallassa ja heitin hoitajille jotain ihme läppää ("Ootteko kattonu Satuhäitä? Tiätteks kun siinä lopussa aina tulee se kohta, jossa sanotaan että 'viimein kaikki on hyvin'? Mulla on just nyt sellanen 'viimein kaikki on hyvin' -olo.). Jano oli ihan karmiva (himoitsin siellä muuten ääneen myös simaa, wtf) ja vähän ärsytti ku hirveen nihkeesti antoivat mun juoda kun oli kuulemma pahoinvoinnin vaara. Vaan eipä ollu pahoinvoiva olo mulla ollenkaan. Vihdoin parin tunnin heräämössä makoilun jälkeen mua tultiin kärräämään osastolle, ja mullahan meinas riemut revetä ihan kattoon siinä matkalla, kun hoitaja sanoi että saimme perhehuoneen! Olin kirjoittanut sen synnytystoivelistaan vaikkakin suht skeptisenä mahdollisuudesta saada sellaista (ne kun on varattu oikeastaan ensisynnyttäjille). Perustelin kuitenkin toiveen omalla mieliala- ja unettomuushistorialla ja sen ennaltaehkäsyllä, ja ilmeisesti se sitten oli riittävän hyvä syy. Eikä ees valitettavasti mikään keksitty veruke vaan totisinta totta, ja siksi oli kyllä ihan parasta että se huone saatiin. Oon aivan varma, etten olis nukkunut sekuntiakaan koko sairaalassaoloaikana, jos ei olis ollu sitä oman huoneen rauhaa ja miestä siellä mukana. Olin myös aika toipilas vielä sen ekan vuorokauden syntymän jälkeen, olin ties missä tippaletkussa ja katetrissa ja hemoglobiini humpsahtanu satasen huonommalle puolen. :/ Verta ei kuitenkaan tiputettu vaan käskettiin syyä rautaa.
Aika pian onneks huoneeseen päästyä homma jatkui siitä mihin oli salissa jäänyt ja päästiin harjoittelemaan imemistä ja ite pääsin lepäämään jne. Tyttö oli kyllä niin uninen että olin välillä jo vähän hermona että millon se oikein alkaa sitä maitoa tilailemaan, mutta kyllähän se sitten siitä. Tuntuu, että hirveästi ei enää muista mitään. Erikseen kyllä mieleen jäi eka ateria synnytyksen jälkeen, joka näytti hirveeltä ja oli muutenkin aika.. sairaalaruokaa (jotain teollisuuspyöryköitä, ylikeitettyä makaronia soosissa ja maissia), mutta maistui siinä hetkessä ihanammalta kuin mikään (oli järkyttävä nälkä ja hoitaja oli jo uhannu etten saa muuta ku mehukeittoa etten oksenna). Siellä sitä makoiltiin, ihasteltiin vauvaa, kuunneltiin musaa, torkuttiin, syötiin aina ku oli ruoka-aika.
Vietettiin kaks vuorokautta siellä ihanassa sairaalakuplassa. Torstaina olin vielä ihan liian poikki mihinkään vierailuihin ja kökittiin siellä ihan keskenään. Perjantaina päivällä kävi mun äiti ja isot tytöt pikkusiskoa katsomassa, ja oli kyllä aika ihanan liikkis ensikohtaaminen. Illalla päästettiin vierailemaan myös se ystävä, joka tuli ke-to välisenä yönä hoitamaan tyttöjä meille ennenkuin äitini kerkes paikalle. Lauantaiaamupäivällä lastenlääkäri tarkisti tyllerön ja päästiin kotiin. Jee!
Tätä tekstiä on kyhätty noin kahden viikon aikana triljoonassa pienessä pätkässä enkä nyt taida jaksaa edes oikolukea sitä, mutta onpahan tehty ennenkuin ihan kaikki unohtuu. Huh. Seuraavaks voikin sitten alkaa työstää jotain raporttia ensiviikoista kotona.
Olin myös kertakaikkisen kyllästynyt miettimään ja yrittämään keinoja, joilla synnytyksen olisi saanut käynnistymään. Kävin aamulla silloisen kuopuksen, nykyisen keskimmäisen, päiväkotimuskarin avoimissa ovissa, mistä suuntasin pienelle kirppisrundille, jonka jälkeen kävin kaupassa ostamassa lounasta (sipsipussin ja jäätelöä, lol) ja menin mättämään niitä kotisohvalle ajatellen että vitut. Jos olisin silloin tiennyt, että seuraava yö meniskin supistusten kanssa valvoessa, olisin ottanut päikkärit, mutta tulipa ees energiatankkaus hoidettua. :P Illalla käytin esikoisen tanssissa ja kuuntelin sillä reissulla taas hyvän satsin noita mainittuja kommentteja, ja vielä myöhemmin lähdettiin sen samaisen jo aiemmin mainitun ulkoiluttajaystävän kanssa lenkille.
Kävely oli hankalampaa kuin aiemmilla kerroilla. Olin hitaampi, alapäätä vihloi tuon tuosta ja jotenkin semmonen tukala olo tuppas olemaan muutenkin. Supistuksia varmaan oli jonkin verran, kivuttomia, mut sellaisia että huomas kuitenkin. Liikkumaan pystyin kuitenkin niidenkin aikana, joten en niitä pitänyt oikein minään.
Tulin kotiin ehkä puoli yhdeksän maissa, laitettiin lapset nukkumaan ja tuijoteltiin Netflixistä HIMYMiä. Suunnilleen puoli kymmenen aikoihin alkoi supistella. Kivuttomasti, mutta tiukahkosti. Itse en siinä vaiheessa vielä innostunut ollenkaan, mies sen sijaan alkoi seurata supistusvälejä kännykän sekkarilla, ja havaittiin sitten että niitä tuli 3-5 minuutin välein. Otin gramman panadolia ja kävin makuulle ajatellen että katotaan oisko ne sellaista hiipuvaa sorttia, mut eivätpä olleetkaan, vaan jatkuivat sinnikkäästi. Olin ihan että häh, nytkö se sitten alkaa?! Yhdentoista aikoihin soitin Kättärille ja kysyin että miten nyt kuuluikaan toimia. Samoin soitettiin lastenvahdille ja tiedotettiin, että nyt ehkä jotain saattaa tapahtua mutta vielä ei oo mikään kiire minnekään. En vielä tuossakaan vaiheessa ollut ollenkaan varma että siitä nyt olis synnytystä ollut välttämättä tulossa, ja tuossa vaiheessa vielä lähinnä ihmetytti ja nauratti, koska säännöllisistä supistuksista huolimatta olo ei ollut vielä kipeä. Kahdentoista maissa soitin uudelleen sille meiän "yöpäivystäjälle" ja tiedotin että supistukset jatkuu edelleen, mutta ei vielä siinä määrin että pitäs minnekään lähteä, ja sovittiin vaan että hän pitää puhelimen lähettyvillä ja äänillä. Niillä main ehkä fiiliksetkin heittelehti sitten jonnekin vähän toiseen laitaan ja tuli vähän semmonen pelkoitku, että apua, nytkö se on menoa, en ehkä haluukaan, en oo valmis, mitäjoskuolen ja niin edespäin, näitä perinteisiä. :P Kauhee ikävä myös iski isompia lapsia ja paniikki siitä, että miten mä jakaudun kolmelle. Kakkosen synnytyksen alkaessa aikoinaan kävin läpi ihan samoja mietteitä. Jännä. Siellä yön pimeydessä myös järkkäsin kaikkea valmiiksi, esikoisen huiluesiintymisvaatetusta, repunpakkausta, ohjeita lastenvahdeille jne. joita torstaina tultaisiin tarvitsemaan.
No yritettiin ottaa vähän lepoa siinä sitten. Otin lisää panadolia ja painuttiin pehkuihin. Supistukset ei kuitenkaan laantuneet mihinkään, vaan tuntuivat makuuasennossa entistä ikävämmiltä. Suunnilleen puolentoista tunnin pakkomakailun jälkeen luovutin ja noustiin ylös. Kellonajasta en tiiä, oisko ollu tuossa vaiheessa jotain puol kaks tai enemmän. Siinä piti jo vähän hengitellä ja keskittyä, ei hirveesti naurattanu. Ja koko ajan supisti, ehkä jotain kolmen minuutin välein. Siinä vaiheessa ei niin enää tarkasti seurattu välejä, koska vaikutti aika ilmeiseltä että synnytys oli käynnissä ja oli vaan oman harkinnan ja ajan kysymys, milloin haluais lähteä sairaalaan. Mulla olikin aika hyvin sairaalakamat pakattuna, mies pakkaili omiaan siinä sitten. Jyväpussilla siinä yritin kipuja lievittää ja jumppapallolla hytkyä, mutta jälkimmäinen ei tuntunut ollenkaan mielekkäältä. Suihkun arvelin auttavan, mutta sinne en aikonut kotona mennä, vaan vasta sairaalassa. Kolmelta alkoi olla sellainen olo, että nyt vois pikkuhiljaa lähtee kohti sairaalaa. En mä sitä epäillyt että tulis liian kiire ja joku spontaani kotisynnytys, vaan pikemminkin autossa istuminen (30km) kammoksutti ja pelkäsin että olo käy ihan sietämättömän kipeäksi ennen sairaalaan pääsemistä. Soitin kättärille, ja tadaaaaa, SULKU oli siellä päällä. Kehottivat soittelemaan Hyvinkäälle tai Porvooseen. Idea tuntui suht mälsältä, ja koska arvelin kykeneväni vielä jonkin aikaa sinnittelemään kotona, tiedustelin, mihin aikaan kättärille olis mahdollista päästä. Kun puolentoista tunnin kuluttua luvattiin salin olevan vapaa, päätin virua kotona siihen asti. Sovittiin, että soitan neljältä uudestaan, ja jos lähtölupa heltiäis, matkassa menis sitten se puoli tuntia. Siinä vaiheessa mies soitti myös yölastenvahdille ja pyysi lähtemään. Itse menin sitten kuitenkin suihkuun, kun ajattelin, että siellä sais tapettua aikaa sen vaaditun tunnin. Siellä sitten lotrasin kuumalla vedellä ja yritin parhaani mukaan rentouttaa lihakset ja hengittää.
Vähän ennen neljää könysin pois sieltä ja tuskalla ja vaivalla ja avustettuna sain vaatteet päälle. Mies soitti kättärille ja saatiin kuin saatiinkin lupa lähteä. Matkalla ei juuri jutusteltu. Mies keskittyi pysymään tiellä ja ite keskityin pysymään jotenkin kasassa ja kirkumatta. Perille päästyämme (puoli viiden jälkeen) hivuttauduin millimetri kerrallaan eteenpäin, hissiin ja neloskerrokseen, jossa meitä olikin kätilö Heidi vastassa (ja hyvä kätilö olikin!). Ihan tolkuton helpotus oli siinä vaiheessa siitä, että vihdoin oltiin sairaalassa ja sikäli homma hanskassa. Vaihdoin sairaalakaapuun, sain ilokaasumaskin kouraani ja jotain käyriä siinä varmaan otettiin. Kohdunsuu oli kuutisen senttiä auki. Aika vähän olin tolkuissani siinä vaiheessa ja kivut melkoiset. Mies kävi siirtämässä auton pääovien edestä järkevämpään paikkaan parkkiin ja itse annoin synnytystoivelistan kätilölle. Totesin kyllä jo siinä vaiheessa että oon ehkä jo valmiiks muuttanut mieltäni kivunlievityksen suhteen; listalla kun oli toiveena mennä kuuman suihkun ja ilokaasun voimin niinkuin edellisissäkin synnytyksissä. Fiilis oli niin kipee ja väsynyt että ensisijaisesti oli vaan mielessä saada jonkinlainen helpotus. Pyysin puudutusta ja sen myös sain aika pikaisella aikataululla. Kätilö ehdotti spinaalia ja anestesialekuri kävi sellaisen laittamassa. Kerrankin pääsin itsekin kokemaan sen monien kuvaileman "taivas aukeaa" -kokemuksen! Ihan ihmeaine oli kyllä se, kivut hävisivät hyvin nopeasti täysin ja avautumisvaiheen loppupuoli sujui hyvin letkeissä tunnelmissa miehen, kätilön ja kätilöopiskelijan kanssa rupatellessa ja naureskellessa. The synnytyslevyä kuunneltiin ja oikein oli leppoisa meno. Lapsivesi meni tai kalvot puhkaistiin, en oo ihan varma, ja tällä kertaa vesi oli kuulemma vallan tummanvihreää mömmöä. :/ Kätilö kuitenkin suhtautui asiaan kaikella rauhallisuudella, joten en itsekään osannut asiasta panikoida. Kohdunsuu oli täysin auki kuuden maissa, mutta avosuisen tarjonnan (= muksu tulossa maailmaan naama eikä takaraivo edellä) vuoksi yritettiin vielä saada vauva kääntymään sillä, että mut laitettiin kontilleen nojailemaan säkkituoliin. Vauva ei vaihtanut asentoa, ja paineentunteen voimistuessa ponnistusvaihe alkoi 06:30. Kätilö varoitteli, että tarjonnan takia ponnistusvaihe on ehkä pidempi ja hankalampi, mitä se ehkä olikin, mutta supistuskivut pysyivät edelleen poissa(!!!) ja siksi pystyi keskittymään vain olennaiseen eli siihen ponnistamiseen enkä ees huutanut kuin hinaaja. Toki paine ja venyminen ja sensellainen tuntui, mut varsinaista kipua ei ollenkaan. Minä sydän spinaali. Kätilön vuoro oli päättymässä seiskalta ja sovittiin siinä sitten että vauva syntyy sitä ennen. Pään syntymän jälkeen piti imeä hengitystiet puhtaaksi vihreän lapsiveden takia. Napanuorakin oli kiertynyt vartalon ympäri kertaalleen, mutta sieltä se yhdeksän pisteen typy (jälleen väristä yksi "miinuspiste") tupsahti ulos 06:53.
Fiilis oli ihan jotain sanoinkuvaamatonta. Epäilemättä juuri onnistuneen kivunlievityksen ansiosta olin ekaa kertaa suht kartalla ja järjissäni syntymän hetkellä, koska kaikki voimavarat ei menneet hengissäselviämiseen. Itketti ja nauratti yhtä aikaa, olin niin äärettömän onnellinen etten ehkä ikinä ennen ja vauva tuntui heti hirmuisen rakkaalta ja tutulta ja omalta. Tyyppi näytti sen lapsivesihomman takia siltä kuin olisi putkahtanut jostain mämmituokkosesta, mutta mitään ihanampaa ja kauniimpaa en mielestäni ollut ikinä maailmassa nähnyt. Ensifiiliksiin kuului myös tuntuma siitä, että vauva oli toooosi pieni. (*
♥
Hetken aikaa ehdin kölliä vauva sylissä ja imetystäkin ehdittiin vähän kokeilla (luonnonlahjakkuudelta vaikutti vauvanen siinä asiassa), mutta sitten rupes näyttämään siltä että istukka kieltäytyi irtoamasta ja mua lähdettiin siirtämään leikkuriin istukan käsinirroitusta varten, koska syntymästä oli kulunut jo tunti eikä se ollut edelleenkään irronnut. Voi sitä riipaisevaa itkua kun toinen riistettiin tissiltä! :'( Luulin vielä siinä vaiheessa että mut nukutetaan toimenpidettä varten, mikä vähän aiheutti huolta, koska ehdin jo luoda kauhuskenaarion että no siitäpä en sitten koskaan herääkään (pessimisti, minäkö). Vauva jäi isälleen ja mut kärrättiin siis kutoskerrokseen, jossa kävi ilmi että homma hoituukin epiduraalipuudutuksessa. Siellä sitten hengasin jalat kohti kattoa naama verhon takana kun ne rynkytti sitä istukkaa irti musta, leikkaussaliin paistoi aurinko ja mä itkin ja hihittelin samanaikaisesti ja kerroin kaikille jotka jaksoi kuunnella että olin onnellisempi kuin koskaan. :D Istukka saatiin sitten irti ja samalla ommeltiin ekassa synnytyksessä tehdyn epparin repeämä jälleen uudestaan, muuten ei vaurioita tullut. Sit mut siirrettiin heräämöön, jossa sitten seurailtiin olotilaa ja ooteltiin tunnon palautumista jalkoihin. Olipa muuten aika friikki olo se totaalipuutumus. Mikäs siellä sit oli makoillessa, mut oli peitelty hyvin ja kehotettiin nukkumaan, mutta enhän mä nyt mitään unta saanut. Kyselin useasti oisko vauvan saanut visiitille heräämöön, mutta ilmeisesti kukaan kätilö ei ehtinyt lähteä tuomaan. :/ Hoitaja kuitenkin mun pyynnöstä tsekkaili tietokoneelta juttuja joita vauvasta sinne oli ehditty kirjoittaa, ja *) kävi ilmi että ensituntuma vauvan pienuudesta oli ihan oikea: 3585g ja 50cm eli meidän pienin vauva! (Eka oli 3835 ja toka 4140.) Olo oli aika kärsimätön ja olisin halunnut pois sieltä vauvan luo vähän vikkelään, toisaalta edelleen virnuilin siellä euforian vallassa ja heitin hoitajille jotain ihme läppää ("Ootteko kattonu Satuhäitä? Tiätteks kun siinä lopussa aina tulee se kohta, jossa sanotaan että 'viimein kaikki on hyvin'? Mulla on just nyt sellanen 'viimein kaikki on hyvin' -olo.). Jano oli ihan karmiva (himoitsin siellä muuten ääneen myös simaa, wtf) ja vähän ärsytti ku hirveen nihkeesti antoivat mun juoda kun oli kuulemma pahoinvoinnin vaara. Vaan eipä ollu pahoinvoiva olo mulla ollenkaan. Vihdoin parin tunnin heräämössä makoilun jälkeen mua tultiin kärräämään osastolle, ja mullahan meinas riemut revetä ihan kattoon siinä matkalla, kun hoitaja sanoi että saimme perhehuoneen! Olin kirjoittanut sen synnytystoivelistaan vaikkakin suht skeptisenä mahdollisuudesta saada sellaista (ne kun on varattu oikeastaan ensisynnyttäjille). Perustelin kuitenkin toiveen omalla mieliala- ja unettomuushistorialla ja sen ennaltaehkäsyllä, ja ilmeisesti se sitten oli riittävän hyvä syy. Eikä ees valitettavasti mikään keksitty veruke vaan totisinta totta, ja siksi oli kyllä ihan parasta että se huone saatiin. Oon aivan varma, etten olis nukkunut sekuntiakaan koko sairaalassaoloaikana, jos ei olis ollu sitä oman huoneen rauhaa ja miestä siellä mukana. Olin myös aika toipilas vielä sen ekan vuorokauden syntymän jälkeen, olin ties missä tippaletkussa ja katetrissa ja hemoglobiini humpsahtanu satasen huonommalle puolen. :/ Verta ei kuitenkaan tiputettu vaan käskettiin syyä rautaa.
Aika pian onneks huoneeseen päästyä homma jatkui siitä mihin oli salissa jäänyt ja päästiin harjoittelemaan imemistä ja ite pääsin lepäämään jne. Tyttö oli kyllä niin uninen että olin välillä jo vähän hermona että millon se oikein alkaa sitä maitoa tilailemaan, mutta kyllähän se sitten siitä. Tuntuu, että hirveästi ei enää muista mitään. Erikseen kyllä mieleen jäi eka ateria synnytyksen jälkeen, joka näytti hirveeltä ja oli muutenkin aika.. sairaalaruokaa (jotain teollisuuspyöryköitä, ylikeitettyä makaronia soosissa ja maissia), mutta maistui siinä hetkessä ihanammalta kuin mikään (oli järkyttävä nälkä ja hoitaja oli jo uhannu etten saa muuta ku mehukeittoa etten oksenna). Siellä sitä makoiltiin, ihasteltiin vauvaa, kuunneltiin musaa, torkuttiin, syötiin aina ku oli ruoka-aika.
Vietettiin kaks vuorokautta siellä ihanassa sairaalakuplassa. Torstaina olin vielä ihan liian poikki mihinkään vierailuihin ja kökittiin siellä ihan keskenään. Perjantaina päivällä kävi mun äiti ja isot tytöt pikkusiskoa katsomassa, ja oli kyllä aika ihanan liikkis ensikohtaaminen. Illalla päästettiin vierailemaan myös se ystävä, joka tuli ke-to välisenä yönä hoitamaan tyttöjä meille ennenkuin äitini kerkes paikalle. Lauantaiaamupäivällä lastenlääkäri tarkisti tyllerön ja päästiin kotiin. Jee!
Tätä tekstiä on kyhätty noin kahden viikon aikana triljoonassa pienessä pätkässä enkä nyt taida jaksaa edes oikolukea sitä, mutta onpahan tehty ennenkuin ihan kaikki unohtuu. Huh. Seuraavaks voikin sitten alkaa työstää jotain raporttia ensiviikoista kotona.
