Newsflash!
Vauva + ekaluokkalainen + päiväkoti-ikäinen + toukokuu on aika ööö... kirjoittelua ehkäisevä yhdistelmä. Toukokuu mainittu erikseen siksi, että normiarjen lisäksi kaikki harrastusten, päiväkodin ja koulun päättäjäiset ja näytökset ja juhlat ja muut kissanristiäiset on vieneet hyvin tehokkaasti kaiken sen ajan, jolloin edes teoriassa mahdollisesti olisin kotona, tietokoneella ja kaksi kättä vapaana.
Sitten menin ja ilmoitin molemmat uimakouluun jota on tämän ja ensi viikon ajan joka päivä, molemmat tietysti eri ryhmissä, toinen klo 11-11.45 ja toinen 13-13.45 ja molemmat pitää viedä ja hakee. Ja sitten ekaluokkalainen halus yleisurheilukouluun jota on 2x viikossa. Ja jostain ihmeen syystä lisäksi viikon sisään on ilmaantunut iltaohjelmistoon myös neljät kaverisynttärit, tai oikeestaan viidet, mutta yhet skipataan koska on jo muuta menoa sovittuna. Miten tääkään voi olla edes mahdollista? Mie romahan.
Lisäksi tämä kaikki ympäriinsä sykkiminen ja tsiljoonan asian muistamisen yrittäminen ja hoppu ja hässäkkä vie imetystyhmyydestä kärsivät aivot niin äärirajoille, että sit kun kerran kuukaudessa ehtis kahdeks minuutiks blogin ääreen, pään sisällä on tällaista:
(tyhjää)
Mutta yrittänyttä ei laiteta (mitä tämä sanonta oikeastaan tarkoittaa, kuulostaa jotenkin täysin käsittämättömältä nyt kun äkkiseltään aattelee) ja työn alla on joku sellainen kaksikuissepustus (vauva on huomenna jo 10 viikkoa vanha ja on tietysti ehtinyt jo muuttua vaikka kuinka paljon), ihan vain siksi että olis tosi kiva muistaa jotain näistä ajoista sitten joskus myöhemmin.
Laitetaan nyt muistiin vaikka vielä se, että ekaluokkalainen sai stipendin oltuaan 'esimerkillinen koululainen' ja suri katkerasti sitä, että luokanope vaihtuu; viisveeltä lähti eka hammas ja pädillä pelatessaan se huus kerran 'voi vittu' ja vauva heräs just niiltä 45min päikkäreiltään vaunusta.
keskiviikko 3. kesäkuuta 2015
maanantai 13. huhtikuuta 2015
26032015 06:53 = ♥
Eipäs oo tullut päivitettyä hetkeen. Se johtuu siitä, että ensin meni kivasti ja tuntui ettei ole mitään uutta sanottavaa mistään, sit lakkas menemästä kivasti ja meni päin vastoin niin paskasti ettei jaksanut edes kirjoittaa ja sitten kuin ihmeen kaupalla jo synnytinkin, vaikka luulin jo että en IKINÄ tee sitä.
Rakas, ihana, suloinen, ihmeellinen ja täydellinen tyttäremme syntyi torstaina 26. maaliskuuta aamulla klo 06:53 Kätilöopiston sairaalassa. Rv-lukemat olivat virallisten laskelmien mukaan 40+3, mutta jos käytetään samanlaista laskutapaa kuin isompien tytsyjen raskauksissa, saadaan päivä vähemmän eli 40+2.
Edellinen teksti on kirjoitettu kaksi viikkoa ja kolme päivää ennen typyn syntymää ja silloinhan porskutin menemään kivasti. Raskaana oleminen tuntui varsin siedettävältä edelleen eikä olo ollut kovinkaan malttamaton. Tein kaikessa rauhassa kotipuuhia, kirppisreissuja ynnä muita luottavaisena sen suhteen että tyyppi syntyy ajallaan ja kaikki menee hyvin. Nukuin myös varsin hyvin, millä on tietysti aika iso merkitys siinä hyvinvoinnissa.
Vielä viikon 40. raskausviikon (siis 39+) pyörähtäessä käyntiin olo oli ihan jees kaikin puolin. Tuolla viikolla kuitenkin alkoi päivä päivältä enemmän hiipiä sellainen kärsimätön olo, joka ehkä joskus loppuviikosta (39+4 tms.) jysähti tajuntaan oikein kunnolla: tää ei aio syntyä samassa aikataulussa kuin edelliset. Yhtään minkäänlaisia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä saati edes lähestymisestä ei ollut ilmoilla. Ei supistuksia, ei mitään limoja tai muita eritteitä, ei niin mitääääään. Olin tyhmänä mennyt olettamaan, että kolmas kerta menee samalla tavalla kuin eka ja tokakin. Että viikolla 39+ alkaa olla viitteitä synnytyksestä ja sitten synnytään, viimeistään laskettuna aikana. Mutta sitten ei yhtään näyttänytkään siltä. Ja sitten iski vitutus ja epätoivo. Lakkasin muunmuassa nukkumasta. Ensin meni pari yötä niin, että heräsin joskus aamuviideltä tai -kuudelta saamatta sen jälkeen unta, minkä jälkeen kaksi yötä meni jollain ihan naurettavilla parin tunnin yöunilla. Herätessäni vessaan yhden maissa en saanutkaan enää unta, vaan jäin valveille makaamaan ja pyörittelemään yhä synkempiä skenaarioita siitä kuinka jokin menee pieleen. Sit viimeistään aamulla tuli kauhee itku ja hysteria aina, kun olin niin kamalan väsynyt ja peloissani.
Onneks on ihana mies ja ihania kavereita, jotka parhaansa mukaan loivat muhun uskoa ja parempaa mieltä. Esim. maanantaina (40+0) kävin iltalenkillä ystävän kanssa, ja meillähän oli jopa hauskaa. Heitettiin roisia juttua siitä, kuinka ja millä mun pitäs tehdä joku omatoiminen sisätutkimus, että synnytys suostuis lähtemään käyntiin, ja naurettiin katketaksemme. Siitä huolimatta kotiin palattuani iski taas epätoivo ja paniikki ja paruin sohvalla hysteerisenä, että lapsi ei synny ikinä vaan kuolee kohtuun ihan loppumetreillä.
Maanantain ja tiistain välisen yön sain kuin ihmeen kaupalla nukuttua jotenkuten, mutta siitä huolimatta en kyennyt aamulla mihinkään muuhun kuin siihen samaiseen hysteriaitkuun. Olisin halunnut heittää kaiken vauvakaman ulos ikkunasta, koska niiden näkeminen vain muistutti siitä mitä mielestäni ei koskaan ollutkaan tulossa. Tuntui myös siltä, että olin alkanut jollain tavalla "ottaa etäisyyttä" maha-asukkiin, koska pelkäsin että menetän sen kuitenkin. Tai jotain. Onneks mulla oli juuri sinä aamuna neuvola, jossa olin kylläkin ajatellut mainita että nyt ei mee hyvin, mutta tulin maininneeksi sen vollottaen täysillä siinä määrin että terkka katsoi parhaaksi laittaa mut suoraan päivystykseen. Siellä paruin asian uudelleen yhdelle hoitajalle ja vähän jo rauhoittuneena vielä lääkärille (joka oli oikeesti sikahyvä, eikä mikään - anteeksi tässä kohtaa lievä PerSuhtaminen - kirgisialainen hoonosoomi tuontilääkäri, enkä olis muuten ikinä uskonu että kunnallisessa terveyskeskuspäivystyksessä vois ikinä saada eteensä niin hyvää tyyppiä ja tolkun ihmistä). Lekuri tsekkas mun verenpaineet, sykkeet ja kohdunsuun tilanteen (sitäkään ei varmaan päivystyksessä ihan toistuvasti tehdä, tsihi) ja ennen kaikkea kuunteli mua ja otti vakavasti, kuitenkin puhuen mulle järjen ääniä siitä että ei ole mitään hätää minkään muun suhteen kuin mun oman mielentilani, mikä oli omiaan rauhoittamaan oloa. Lopun päivää kykenin olemaan sitten parkumatta ja seuraavan yön nukuin ihan ookoosti ihan pikkiriikkisellä lääkeannoksella tuettuna. Tiistai-illan aikana tuli myös joitakuita harkkasuppareita, mikä oli sillee ihan positiivista, että edes jotain tapahtui (edes harkkoja ei ollut aiemmin vielä ollut oikeastaan ollenkaan).
Keskiviikkona 25.3. rv 40+2 ei enää ollu hysteerinen olo, vaan olinpahan niin saakelin kypsä kaikkiin niihin kuluneisiin kysymyksiin ja kommentteihin joita sateli joka suunnalta kun naamaani näytin tuolla ulkoilmoilla. Facebookkiin raapustin (aika rajatulle yleisölle, ettei kukaan olis hirveesti loukkaantunu) seuraavanlaisen päivityksen, joka kiteyttää aika hyvin sen päivän tunnelmat:
Kieltäydyn kohta liikkumasta kotoani minnekään muualle kuin synnytyssairaalaan, koska muuten saatan tappaa jonkun joka syyllistyy päästämään suustaan mitä tahansa seuraavista:
ITSESTÄÄNSELVYYDET: "Jaa, sitä ollaan edelleen yhtenä kappaleena." "Jestas se on kyllä iso." "Et oo sitten vielä synnyttäny." (Kiitti ku kerroit, en ollu nimittäin ite huomannu.)
HIRVEEN HAUSKAT KLISEET: "No ei sinne oo vielä kukaan sisälle jääny, hehheh." (Aika hauska, ihan itekö keksit moisen sutkautuksen?)
UTELUT: "Onko ollu mitään tuntemuksia?" (Mitä vittua se sulle kuuluu? No ei ole.)
ABSOLUUTTISET TOTUUDET: "On se kyllä selvästi laskeutunu." (Kiitos asiantuntevasta arviosta, mutta samanlailla se on roikkunu polvissa joulukuusta asti.) "Sun kannattaa X, niin kyllä se sieltä lähtee tulemaan (X = panna, saunoa, siivota, syödä tulista ruokaa, puristella nännejä, juosta, kiivetä portaita, painella akupisteitä, juoda risiiniöljyä....)" (Niinjust. Lääketiedekään ei osaa oikein kunnolla selittää miten ja miksi synnytys lähtee käyntiin, mutta tää sun "pane juosten chilipalko suussa" -kikka on varmaan täysin vedenpitävä.)
NOKITUKSET/PELOTTELUT: "Mulla/kaverilla/mummonkumminkaimalla meni 37 päivää yliajalle ja se piti lopulta ottaa ulos moottorisahalla!" (Onneksi olkoon, voitit.)
Rakas, ihana, suloinen, ihmeellinen ja täydellinen tyttäremme syntyi torstaina 26. maaliskuuta aamulla klo 06:53 Kätilöopiston sairaalassa. Rv-lukemat olivat virallisten laskelmien mukaan 40+3, mutta jos käytetään samanlaista laskutapaa kuin isompien tytsyjen raskauksissa, saadaan päivä vähemmän eli 40+2.
Edellinen teksti on kirjoitettu kaksi viikkoa ja kolme päivää ennen typyn syntymää ja silloinhan porskutin menemään kivasti. Raskaana oleminen tuntui varsin siedettävältä edelleen eikä olo ollut kovinkaan malttamaton. Tein kaikessa rauhassa kotipuuhia, kirppisreissuja ynnä muita luottavaisena sen suhteen että tyyppi syntyy ajallaan ja kaikki menee hyvin. Nukuin myös varsin hyvin, millä on tietysti aika iso merkitys siinä hyvinvoinnissa.
Vielä viikon 40. raskausviikon (siis 39+) pyörähtäessä käyntiin olo oli ihan jees kaikin puolin. Tuolla viikolla kuitenkin alkoi päivä päivältä enemmän hiipiä sellainen kärsimätön olo, joka ehkä joskus loppuviikosta (39+4 tms.) jysähti tajuntaan oikein kunnolla: tää ei aio syntyä samassa aikataulussa kuin edelliset. Yhtään minkäänlaisia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä saati edes lähestymisestä ei ollut ilmoilla. Ei supistuksia, ei mitään limoja tai muita eritteitä, ei niin mitääääään. Olin tyhmänä mennyt olettamaan, että kolmas kerta menee samalla tavalla kuin eka ja tokakin. Että viikolla 39+ alkaa olla viitteitä synnytyksestä ja sitten synnytään, viimeistään laskettuna aikana. Mutta sitten ei yhtään näyttänytkään siltä. Ja sitten iski vitutus ja epätoivo. Lakkasin muunmuassa nukkumasta. Ensin meni pari yötä niin, että heräsin joskus aamuviideltä tai -kuudelta saamatta sen jälkeen unta, minkä jälkeen kaksi yötä meni jollain ihan naurettavilla parin tunnin yöunilla. Herätessäni vessaan yhden maissa en saanutkaan enää unta, vaan jäin valveille makaamaan ja pyörittelemään yhä synkempiä skenaarioita siitä kuinka jokin menee pieleen. Sit viimeistään aamulla tuli kauhee itku ja hysteria aina, kun olin niin kamalan väsynyt ja peloissani.
Onneks on ihana mies ja ihania kavereita, jotka parhaansa mukaan loivat muhun uskoa ja parempaa mieltä. Esim. maanantaina (40+0) kävin iltalenkillä ystävän kanssa, ja meillähän oli jopa hauskaa. Heitettiin roisia juttua siitä, kuinka ja millä mun pitäs tehdä joku omatoiminen sisätutkimus, että synnytys suostuis lähtemään käyntiin, ja naurettiin katketaksemme. Siitä huolimatta kotiin palattuani iski taas epätoivo ja paniikki ja paruin sohvalla hysteerisenä, että lapsi ei synny ikinä vaan kuolee kohtuun ihan loppumetreillä.
Maanantain ja tiistain välisen yön sain kuin ihmeen kaupalla nukuttua jotenkuten, mutta siitä huolimatta en kyennyt aamulla mihinkään muuhun kuin siihen samaiseen hysteriaitkuun. Olisin halunnut heittää kaiken vauvakaman ulos ikkunasta, koska niiden näkeminen vain muistutti siitä mitä mielestäni ei koskaan ollutkaan tulossa. Tuntui myös siltä, että olin alkanut jollain tavalla "ottaa etäisyyttä" maha-asukkiin, koska pelkäsin että menetän sen kuitenkin. Tai jotain. Onneks mulla oli juuri sinä aamuna neuvola, jossa olin kylläkin ajatellut mainita että nyt ei mee hyvin, mutta tulin maininneeksi sen vollottaen täysillä siinä määrin että terkka katsoi parhaaksi laittaa mut suoraan päivystykseen. Siellä paruin asian uudelleen yhdelle hoitajalle ja vähän jo rauhoittuneena vielä lääkärille (joka oli oikeesti sikahyvä, eikä mikään - anteeksi tässä kohtaa lievä PerSuhtaminen - kirgisialainen hoonosoomi tuontilääkäri, enkä olis muuten ikinä uskonu että kunnallisessa terveyskeskuspäivystyksessä vois ikinä saada eteensä niin hyvää tyyppiä ja tolkun ihmistä). Lekuri tsekkas mun verenpaineet, sykkeet ja kohdunsuun tilanteen (sitäkään ei varmaan päivystyksessä ihan toistuvasti tehdä, tsihi) ja ennen kaikkea kuunteli mua ja otti vakavasti, kuitenkin puhuen mulle järjen ääniä siitä että ei ole mitään hätää minkään muun suhteen kuin mun oman mielentilani, mikä oli omiaan rauhoittamaan oloa. Lopun päivää kykenin olemaan sitten parkumatta ja seuraavan yön nukuin ihan ookoosti ihan pikkiriikkisellä lääkeannoksella tuettuna. Tiistai-illan aikana tuli myös joitakuita harkkasuppareita, mikä oli sillee ihan positiivista, että edes jotain tapahtui (edes harkkoja ei ollut aiemmin vielä ollut oikeastaan ollenkaan).
Keskiviikkona 25.3. rv 40+2 ei enää ollu hysteerinen olo, vaan olinpahan niin saakelin kypsä kaikkiin niihin kuluneisiin kysymyksiin ja kommentteihin joita sateli joka suunnalta kun naamaani näytin tuolla ulkoilmoilla. Facebookkiin raapustin (aika rajatulle yleisölle, ettei kukaan olis hirveesti loukkaantunu) seuraavanlaisen päivityksen, joka kiteyttää aika hyvin sen päivän tunnelmat:
Kieltäydyn kohta liikkumasta kotoani minnekään muualle kuin synnytyssairaalaan, koska muuten saatan tappaa jonkun joka syyllistyy päästämään suustaan mitä tahansa seuraavista:
ITSESTÄÄNSELVYYDET: "Jaa, sitä ollaan edelleen yhtenä kappaleena." "Jestas se on kyllä iso." "Et oo sitten vielä synnyttäny." (Kiitti ku kerroit, en ollu nimittäin ite huomannu.)
HIRVEEN HAUSKAT KLISEET: "No ei sinne oo vielä kukaan sisälle jääny, hehheh." (Aika hauska, ihan itekö keksit moisen sutkautuksen?)
UTELUT: "Onko ollu mitään tuntemuksia?" (Mitä vittua se sulle kuuluu? No ei ole.)
ABSOLUUTTISET TOTUUDET: "On se kyllä selvästi laskeutunu." (Kiitos asiantuntevasta arviosta, mutta samanlailla se on roikkunu polvissa joulukuusta asti.) "Sun kannattaa X, niin kyllä se sieltä lähtee tulemaan (X = panna, saunoa, siivota, syödä tulista ruokaa, puristella nännejä, juosta, kiivetä portaita, painella akupisteitä, juoda risiiniöljyä....)" (Niinjust. Lääketiedekään ei osaa oikein kunnolla selittää miten ja miksi synnytys lähtee käyntiin, mutta tää sun "pane juosten chilipalko suussa" -kikka on varmaan täysin vedenpitävä.)
NOKITUKSET/PELOTTELUT: "Mulla/kaverilla/mummonkumminkaimalla meni 37 päivää yliajalle ja se piti lopulta ottaa ulos moottorisahalla!" (Onneksi olkoon, voitit.)
Että näin.
Olin myös kertakaikkisen kyllästynyt miettimään ja yrittämään keinoja, joilla synnytyksen olisi saanut käynnistymään. Kävin aamulla silloisen kuopuksen, nykyisen keskimmäisen, päiväkotimuskarin avoimissa ovissa, mistä suuntasin pienelle kirppisrundille, jonka jälkeen kävin kaupassa ostamassa lounasta (sipsipussin ja jäätelöä, lol) ja menin mättämään niitä kotisohvalle ajatellen että vitut. Jos olisin silloin tiennyt, että seuraava yö meniskin supistusten kanssa valvoessa, olisin ottanut päikkärit, mutta tulipa ees energiatankkaus hoidettua. :P Illalla käytin esikoisen tanssissa ja kuuntelin sillä reissulla taas hyvän satsin noita mainittuja kommentteja, ja vielä myöhemmin lähdettiin sen samaisen jo aiemmin mainitun ulkoiluttajaystävän kanssa lenkille.
Kävely oli hankalampaa kuin aiemmilla kerroilla. Olin hitaampi, alapäätä vihloi tuon tuosta ja jotenkin semmonen tukala olo tuppas olemaan muutenkin. Supistuksia varmaan oli jonkin verran, kivuttomia, mut sellaisia että huomas kuitenkin. Liikkumaan pystyin kuitenkin niidenkin aikana, joten en niitä pitänyt oikein minään.
Tulin kotiin ehkä puoli yhdeksän maissa, laitettiin lapset nukkumaan ja tuijoteltiin Netflixistä HIMYMiä. Suunnilleen puoli kymmenen aikoihin alkoi supistella. Kivuttomasti, mutta tiukahkosti. Itse en siinä vaiheessa vielä innostunut ollenkaan, mies sen sijaan alkoi seurata supistusvälejä kännykän sekkarilla, ja havaittiin sitten että niitä tuli 3-5 minuutin välein. Otin gramman panadolia ja kävin makuulle ajatellen että katotaan oisko ne sellaista hiipuvaa sorttia, mut eivätpä olleetkaan, vaan jatkuivat sinnikkäästi. Olin ihan että häh, nytkö se sitten alkaa?! Yhdentoista aikoihin soitin Kättärille ja kysyin että miten nyt kuuluikaan toimia. Samoin soitettiin lastenvahdille ja tiedotettiin, että nyt ehkä jotain saattaa tapahtua mutta vielä ei oo mikään kiire minnekään. En vielä tuossakaan vaiheessa ollut ollenkaan varma että siitä nyt olis synnytystä ollut välttämättä tulossa, ja tuossa vaiheessa vielä lähinnä ihmetytti ja nauratti, koska säännöllisistä supistuksista huolimatta olo ei ollut vielä kipeä. Kahdentoista maissa soitin uudelleen sille meiän "yöpäivystäjälle" ja tiedotin että supistukset jatkuu edelleen, mutta ei vielä siinä määrin että pitäs minnekään lähteä, ja sovittiin vaan että hän pitää puhelimen lähettyvillä ja äänillä. Niillä main ehkä fiiliksetkin heittelehti sitten jonnekin vähän toiseen laitaan ja tuli vähän semmonen pelkoitku, että apua, nytkö se on menoa, en ehkä haluukaan, en oo valmis, mitäjoskuolen ja niin edespäin, näitä perinteisiä. :P Kauhee ikävä myös iski isompia lapsia ja paniikki siitä, että miten mä jakaudun kolmelle. Kakkosen synnytyksen alkaessa aikoinaan kävin läpi ihan samoja mietteitä. Jännä. Siellä yön pimeydessä myös järkkäsin kaikkea valmiiksi, esikoisen huiluesiintymisvaatetusta, repunpakkausta, ohjeita lastenvahdeille jne. joita torstaina tultaisiin tarvitsemaan.
No yritettiin ottaa vähän lepoa siinä sitten. Otin lisää panadolia ja painuttiin pehkuihin. Supistukset ei kuitenkaan laantuneet mihinkään, vaan tuntuivat makuuasennossa entistä ikävämmiltä. Suunnilleen puolentoista tunnin pakkomakailun jälkeen luovutin ja noustiin ylös. Kellonajasta en tiiä, oisko ollu tuossa vaiheessa jotain puol kaks tai enemmän. Siinä piti jo vähän hengitellä ja keskittyä, ei hirveesti naurattanu. Ja koko ajan supisti, ehkä jotain kolmen minuutin välein. Siinä vaiheessa ei niin enää tarkasti seurattu välejä, koska vaikutti aika ilmeiseltä että synnytys oli käynnissä ja oli vaan oman harkinnan ja ajan kysymys, milloin haluais lähteä sairaalaan. Mulla olikin aika hyvin sairaalakamat pakattuna, mies pakkaili omiaan siinä sitten. Jyväpussilla siinä yritin kipuja lievittää ja jumppapallolla hytkyä, mutta jälkimmäinen ei tuntunut ollenkaan mielekkäältä. Suihkun arvelin auttavan, mutta sinne en aikonut kotona mennä, vaan vasta sairaalassa. Kolmelta alkoi olla sellainen olo, että nyt vois pikkuhiljaa lähtee kohti sairaalaa. En mä sitä epäillyt että tulis liian kiire ja joku spontaani kotisynnytys, vaan pikemminkin autossa istuminen (30km) kammoksutti ja pelkäsin että olo käy ihan sietämättömän kipeäksi ennen sairaalaan pääsemistä. Soitin kättärille, ja tadaaaaa, SULKU oli siellä päällä. Kehottivat soittelemaan Hyvinkäälle tai Porvooseen. Idea tuntui suht mälsältä, ja koska arvelin kykeneväni vielä jonkin aikaa sinnittelemään kotona, tiedustelin, mihin aikaan kättärille olis mahdollista päästä. Kun puolentoista tunnin kuluttua luvattiin salin olevan vapaa, päätin virua kotona siihen asti. Sovittiin, että soitan neljältä uudestaan, ja jos lähtölupa heltiäis, matkassa menis sitten se puoli tuntia. Siinä vaiheessa mies soitti myös yölastenvahdille ja pyysi lähtemään. Itse menin sitten kuitenkin suihkuun, kun ajattelin, että siellä sais tapettua aikaa sen vaaditun tunnin. Siellä sitten lotrasin kuumalla vedellä ja yritin parhaani mukaan rentouttaa lihakset ja hengittää.
Vähän ennen neljää könysin pois sieltä ja tuskalla ja vaivalla ja avustettuna sain vaatteet päälle. Mies soitti kättärille ja saatiin kuin saatiinkin lupa lähteä. Matkalla ei juuri jutusteltu. Mies keskittyi pysymään tiellä ja ite keskityin pysymään jotenkin kasassa ja kirkumatta. Perille päästyämme (puoli viiden jälkeen) hivuttauduin millimetri kerrallaan eteenpäin, hissiin ja neloskerrokseen, jossa meitä olikin kätilö Heidi vastassa (ja hyvä kätilö olikin!). Ihan tolkuton helpotus oli siinä vaiheessa siitä, että vihdoin oltiin sairaalassa ja sikäli homma hanskassa. Vaihdoin sairaalakaapuun, sain ilokaasumaskin kouraani ja jotain käyriä siinä varmaan otettiin. Kohdunsuu oli kuutisen senttiä auki. Aika vähän olin tolkuissani siinä vaiheessa ja kivut melkoiset. Mies kävi siirtämässä auton pääovien edestä järkevämpään paikkaan parkkiin ja itse annoin synnytystoivelistan kätilölle. Totesin kyllä jo siinä vaiheessa että oon ehkä jo valmiiks muuttanut mieltäni kivunlievityksen suhteen; listalla kun oli toiveena mennä kuuman suihkun ja ilokaasun voimin niinkuin edellisissäkin synnytyksissä. Fiilis oli niin kipee ja väsynyt että ensisijaisesti oli vaan mielessä saada jonkinlainen helpotus. Pyysin puudutusta ja sen myös sain aika pikaisella aikataululla. Kätilö ehdotti spinaalia ja anestesialekuri kävi sellaisen laittamassa. Kerrankin pääsin itsekin kokemaan sen monien kuvaileman "taivas aukeaa" -kokemuksen! Ihan ihmeaine oli kyllä se, kivut hävisivät hyvin nopeasti täysin ja avautumisvaiheen loppupuoli sujui hyvin letkeissä tunnelmissa miehen, kätilön ja kätilöopiskelijan kanssa rupatellessa ja naureskellessa. The synnytyslevyä kuunneltiin ja oikein oli leppoisa meno. Lapsivesi meni tai kalvot puhkaistiin, en oo ihan varma, ja tällä kertaa vesi oli kuulemma vallan tummanvihreää mömmöä. :/ Kätilö kuitenkin suhtautui asiaan kaikella rauhallisuudella, joten en itsekään osannut asiasta panikoida. Kohdunsuu oli täysin auki kuuden maissa, mutta avosuisen tarjonnan (= muksu tulossa maailmaan naama eikä takaraivo edellä) vuoksi yritettiin vielä saada vauva kääntymään sillä, että mut laitettiin kontilleen nojailemaan säkkituoliin. Vauva ei vaihtanut asentoa, ja paineentunteen voimistuessa ponnistusvaihe alkoi 06:30. Kätilö varoitteli, että tarjonnan takia ponnistusvaihe on ehkä pidempi ja hankalampi, mitä se ehkä olikin, mutta supistuskivut pysyivät edelleen poissa(!!!) ja siksi pystyi keskittymään vain olennaiseen eli siihen ponnistamiseen enkä ees huutanut kuin hinaaja. Toki paine ja venyminen ja sensellainen tuntui, mut varsinaista kipua ei ollenkaan. Minä sydän spinaali. Kätilön vuoro oli päättymässä seiskalta ja sovittiin siinä sitten että vauva syntyy sitä ennen. Pään syntymän jälkeen piti imeä hengitystiet puhtaaksi vihreän lapsiveden takia. Napanuorakin oli kiertynyt vartalon ympäri kertaalleen, mutta sieltä se yhdeksän pisteen typy (jälleen väristä yksi "miinuspiste") tupsahti ulos 06:53.
Fiilis oli ihan jotain sanoinkuvaamatonta. Epäilemättä juuri onnistuneen kivunlievityksen ansiosta olin ekaa kertaa suht kartalla ja järjissäni syntymän hetkellä, koska kaikki voimavarat ei menneet hengissäselviämiseen. Itketti ja nauratti yhtä aikaa, olin niin äärettömän onnellinen etten ehkä ikinä ennen ja vauva tuntui heti hirmuisen rakkaalta ja tutulta ja omalta. Tyyppi näytti sen lapsivesihomman takia siltä kuin olisi putkahtanut jostain mämmituokkosesta, mutta mitään ihanampaa ja kauniimpaa en mielestäni ollut ikinä maailmassa nähnyt. Ensifiiliksiin kuului myös tuntuma siitä, että vauva oli toooosi pieni. (*
♥
Hetken aikaa ehdin kölliä vauva sylissä ja imetystäkin ehdittiin vähän kokeilla (luonnonlahjakkuudelta vaikutti vauvanen siinä asiassa), mutta sitten rupes näyttämään siltä että istukka kieltäytyi irtoamasta ja mua lähdettiin siirtämään leikkuriin istukan käsinirroitusta varten, koska syntymästä oli kulunut jo tunti eikä se ollut edelleenkään irronnut. Voi sitä riipaisevaa itkua kun toinen riistettiin tissiltä! :'( Luulin vielä siinä vaiheessa että mut nukutetaan toimenpidettä varten, mikä vähän aiheutti huolta, koska ehdin jo luoda kauhuskenaarion että no siitäpä en sitten koskaan herääkään (pessimisti, minäkö). Vauva jäi isälleen ja mut kärrättiin siis kutoskerrokseen, jossa kävi ilmi että homma hoituukin epiduraalipuudutuksessa. Siellä sitten hengasin jalat kohti kattoa naama verhon takana kun ne rynkytti sitä istukkaa irti musta, leikkaussaliin paistoi aurinko ja mä itkin ja hihittelin samanaikaisesti ja kerroin kaikille jotka jaksoi kuunnella että olin onnellisempi kuin koskaan. :D Istukka saatiin sitten irti ja samalla ommeltiin ekassa synnytyksessä tehdyn epparin repeämä jälleen uudestaan, muuten ei vaurioita tullut. Sit mut siirrettiin heräämöön, jossa sitten seurailtiin olotilaa ja ooteltiin tunnon palautumista jalkoihin. Olipa muuten aika friikki olo se totaalipuutumus. Mikäs siellä sit oli makoillessa, mut oli peitelty hyvin ja kehotettiin nukkumaan, mutta enhän mä nyt mitään unta saanut. Kyselin useasti oisko vauvan saanut visiitille heräämöön, mutta ilmeisesti kukaan kätilö ei ehtinyt lähteä tuomaan. :/ Hoitaja kuitenkin mun pyynnöstä tsekkaili tietokoneelta juttuja joita vauvasta sinne oli ehditty kirjoittaa, ja *) kävi ilmi että ensituntuma vauvan pienuudesta oli ihan oikea: 3585g ja 50cm eli meidän pienin vauva! (Eka oli 3835 ja toka 4140.) Olo oli aika kärsimätön ja olisin halunnut pois sieltä vauvan luo vähän vikkelään, toisaalta edelleen virnuilin siellä euforian vallassa ja heitin hoitajille jotain ihme läppää ("Ootteko kattonu Satuhäitä? Tiätteks kun siinä lopussa aina tulee se kohta, jossa sanotaan että 'viimein kaikki on hyvin'? Mulla on just nyt sellanen 'viimein kaikki on hyvin' -olo.). Jano oli ihan karmiva (himoitsin siellä muuten ääneen myös simaa, wtf) ja vähän ärsytti ku hirveen nihkeesti antoivat mun juoda kun oli kuulemma pahoinvoinnin vaara. Vaan eipä ollu pahoinvoiva olo mulla ollenkaan. Vihdoin parin tunnin heräämössä makoilun jälkeen mua tultiin kärräämään osastolle, ja mullahan meinas riemut revetä ihan kattoon siinä matkalla, kun hoitaja sanoi että saimme perhehuoneen! Olin kirjoittanut sen synnytystoivelistaan vaikkakin suht skeptisenä mahdollisuudesta saada sellaista (ne kun on varattu oikeastaan ensisynnyttäjille). Perustelin kuitenkin toiveen omalla mieliala- ja unettomuushistorialla ja sen ennaltaehkäsyllä, ja ilmeisesti se sitten oli riittävän hyvä syy. Eikä ees valitettavasti mikään keksitty veruke vaan totisinta totta, ja siksi oli kyllä ihan parasta että se huone saatiin. Oon aivan varma, etten olis nukkunut sekuntiakaan koko sairaalassaoloaikana, jos ei olis ollu sitä oman huoneen rauhaa ja miestä siellä mukana. Olin myös aika toipilas vielä sen ekan vuorokauden syntymän jälkeen, olin ties missä tippaletkussa ja katetrissa ja hemoglobiini humpsahtanu satasen huonommalle puolen. :/ Verta ei kuitenkaan tiputettu vaan käskettiin syyä rautaa.
Aika pian onneks huoneeseen päästyä homma jatkui siitä mihin oli salissa jäänyt ja päästiin harjoittelemaan imemistä ja ite pääsin lepäämään jne. Tyttö oli kyllä niin uninen että olin välillä jo vähän hermona että millon se oikein alkaa sitä maitoa tilailemaan, mutta kyllähän se sitten siitä. Tuntuu, että hirveästi ei enää muista mitään. Erikseen kyllä mieleen jäi eka ateria synnytyksen jälkeen, joka näytti hirveeltä ja oli muutenkin aika.. sairaalaruokaa (jotain teollisuuspyöryköitä, ylikeitettyä makaronia soosissa ja maissia), mutta maistui siinä hetkessä ihanammalta kuin mikään (oli järkyttävä nälkä ja hoitaja oli jo uhannu etten saa muuta ku mehukeittoa etten oksenna). Siellä sitä makoiltiin, ihasteltiin vauvaa, kuunneltiin musaa, torkuttiin, syötiin aina ku oli ruoka-aika.
Vietettiin kaks vuorokautta siellä ihanassa sairaalakuplassa. Torstaina olin vielä ihan liian poikki mihinkään vierailuihin ja kökittiin siellä ihan keskenään. Perjantaina päivällä kävi mun äiti ja isot tytöt pikkusiskoa katsomassa, ja oli kyllä aika ihanan liikkis ensikohtaaminen. Illalla päästettiin vierailemaan myös se ystävä, joka tuli ke-to välisenä yönä hoitamaan tyttöjä meille ennenkuin äitini kerkes paikalle. Lauantaiaamupäivällä lastenlääkäri tarkisti tyllerön ja päästiin kotiin. Jee!
Tätä tekstiä on kyhätty noin kahden viikon aikana triljoonassa pienessä pätkässä enkä nyt taida jaksaa edes oikolukea sitä, mutta onpahan tehty ennenkuin ihan kaikki unohtuu. Huh. Seuraavaks voikin sitten alkaa työstää jotain raporttia ensiviikoista kotona.
Olin myös kertakaikkisen kyllästynyt miettimään ja yrittämään keinoja, joilla synnytyksen olisi saanut käynnistymään. Kävin aamulla silloisen kuopuksen, nykyisen keskimmäisen, päiväkotimuskarin avoimissa ovissa, mistä suuntasin pienelle kirppisrundille, jonka jälkeen kävin kaupassa ostamassa lounasta (sipsipussin ja jäätelöä, lol) ja menin mättämään niitä kotisohvalle ajatellen että vitut. Jos olisin silloin tiennyt, että seuraava yö meniskin supistusten kanssa valvoessa, olisin ottanut päikkärit, mutta tulipa ees energiatankkaus hoidettua. :P Illalla käytin esikoisen tanssissa ja kuuntelin sillä reissulla taas hyvän satsin noita mainittuja kommentteja, ja vielä myöhemmin lähdettiin sen samaisen jo aiemmin mainitun ulkoiluttajaystävän kanssa lenkille.
Kävely oli hankalampaa kuin aiemmilla kerroilla. Olin hitaampi, alapäätä vihloi tuon tuosta ja jotenkin semmonen tukala olo tuppas olemaan muutenkin. Supistuksia varmaan oli jonkin verran, kivuttomia, mut sellaisia että huomas kuitenkin. Liikkumaan pystyin kuitenkin niidenkin aikana, joten en niitä pitänyt oikein minään.
Tulin kotiin ehkä puoli yhdeksän maissa, laitettiin lapset nukkumaan ja tuijoteltiin Netflixistä HIMYMiä. Suunnilleen puoli kymmenen aikoihin alkoi supistella. Kivuttomasti, mutta tiukahkosti. Itse en siinä vaiheessa vielä innostunut ollenkaan, mies sen sijaan alkoi seurata supistusvälejä kännykän sekkarilla, ja havaittiin sitten että niitä tuli 3-5 minuutin välein. Otin gramman panadolia ja kävin makuulle ajatellen että katotaan oisko ne sellaista hiipuvaa sorttia, mut eivätpä olleetkaan, vaan jatkuivat sinnikkäästi. Olin ihan että häh, nytkö se sitten alkaa?! Yhdentoista aikoihin soitin Kättärille ja kysyin että miten nyt kuuluikaan toimia. Samoin soitettiin lastenvahdille ja tiedotettiin, että nyt ehkä jotain saattaa tapahtua mutta vielä ei oo mikään kiire minnekään. En vielä tuossakaan vaiheessa ollut ollenkaan varma että siitä nyt olis synnytystä ollut välttämättä tulossa, ja tuossa vaiheessa vielä lähinnä ihmetytti ja nauratti, koska säännöllisistä supistuksista huolimatta olo ei ollut vielä kipeä. Kahdentoista maissa soitin uudelleen sille meiän "yöpäivystäjälle" ja tiedotin että supistukset jatkuu edelleen, mutta ei vielä siinä määrin että pitäs minnekään lähteä, ja sovittiin vaan että hän pitää puhelimen lähettyvillä ja äänillä. Niillä main ehkä fiiliksetkin heittelehti sitten jonnekin vähän toiseen laitaan ja tuli vähän semmonen pelkoitku, että apua, nytkö se on menoa, en ehkä haluukaan, en oo valmis, mitäjoskuolen ja niin edespäin, näitä perinteisiä. :P Kauhee ikävä myös iski isompia lapsia ja paniikki siitä, että miten mä jakaudun kolmelle. Kakkosen synnytyksen alkaessa aikoinaan kävin läpi ihan samoja mietteitä. Jännä. Siellä yön pimeydessä myös järkkäsin kaikkea valmiiksi, esikoisen huiluesiintymisvaatetusta, repunpakkausta, ohjeita lastenvahdeille jne. joita torstaina tultaisiin tarvitsemaan.
No yritettiin ottaa vähän lepoa siinä sitten. Otin lisää panadolia ja painuttiin pehkuihin. Supistukset ei kuitenkaan laantuneet mihinkään, vaan tuntuivat makuuasennossa entistä ikävämmiltä. Suunnilleen puolentoista tunnin pakkomakailun jälkeen luovutin ja noustiin ylös. Kellonajasta en tiiä, oisko ollu tuossa vaiheessa jotain puol kaks tai enemmän. Siinä piti jo vähän hengitellä ja keskittyä, ei hirveesti naurattanu. Ja koko ajan supisti, ehkä jotain kolmen minuutin välein. Siinä vaiheessa ei niin enää tarkasti seurattu välejä, koska vaikutti aika ilmeiseltä että synnytys oli käynnissä ja oli vaan oman harkinnan ja ajan kysymys, milloin haluais lähteä sairaalaan. Mulla olikin aika hyvin sairaalakamat pakattuna, mies pakkaili omiaan siinä sitten. Jyväpussilla siinä yritin kipuja lievittää ja jumppapallolla hytkyä, mutta jälkimmäinen ei tuntunut ollenkaan mielekkäältä. Suihkun arvelin auttavan, mutta sinne en aikonut kotona mennä, vaan vasta sairaalassa. Kolmelta alkoi olla sellainen olo, että nyt vois pikkuhiljaa lähtee kohti sairaalaa. En mä sitä epäillyt että tulis liian kiire ja joku spontaani kotisynnytys, vaan pikemminkin autossa istuminen (30km) kammoksutti ja pelkäsin että olo käy ihan sietämättömän kipeäksi ennen sairaalaan pääsemistä. Soitin kättärille, ja tadaaaaa, SULKU oli siellä päällä. Kehottivat soittelemaan Hyvinkäälle tai Porvooseen. Idea tuntui suht mälsältä, ja koska arvelin kykeneväni vielä jonkin aikaa sinnittelemään kotona, tiedustelin, mihin aikaan kättärille olis mahdollista päästä. Kun puolentoista tunnin kuluttua luvattiin salin olevan vapaa, päätin virua kotona siihen asti. Sovittiin, että soitan neljältä uudestaan, ja jos lähtölupa heltiäis, matkassa menis sitten se puoli tuntia. Siinä vaiheessa mies soitti myös yölastenvahdille ja pyysi lähtemään. Itse menin sitten kuitenkin suihkuun, kun ajattelin, että siellä sais tapettua aikaa sen vaaditun tunnin. Siellä sitten lotrasin kuumalla vedellä ja yritin parhaani mukaan rentouttaa lihakset ja hengittää.
Vähän ennen neljää könysin pois sieltä ja tuskalla ja vaivalla ja avustettuna sain vaatteet päälle. Mies soitti kättärille ja saatiin kuin saatiinkin lupa lähteä. Matkalla ei juuri jutusteltu. Mies keskittyi pysymään tiellä ja ite keskityin pysymään jotenkin kasassa ja kirkumatta. Perille päästyämme (puoli viiden jälkeen) hivuttauduin millimetri kerrallaan eteenpäin, hissiin ja neloskerrokseen, jossa meitä olikin kätilö Heidi vastassa (ja hyvä kätilö olikin!). Ihan tolkuton helpotus oli siinä vaiheessa siitä, että vihdoin oltiin sairaalassa ja sikäli homma hanskassa. Vaihdoin sairaalakaapuun, sain ilokaasumaskin kouraani ja jotain käyriä siinä varmaan otettiin. Kohdunsuu oli kuutisen senttiä auki. Aika vähän olin tolkuissani siinä vaiheessa ja kivut melkoiset. Mies kävi siirtämässä auton pääovien edestä järkevämpään paikkaan parkkiin ja itse annoin synnytystoivelistan kätilölle. Totesin kyllä jo siinä vaiheessa että oon ehkä jo valmiiks muuttanut mieltäni kivunlievityksen suhteen; listalla kun oli toiveena mennä kuuman suihkun ja ilokaasun voimin niinkuin edellisissäkin synnytyksissä. Fiilis oli niin kipee ja väsynyt että ensisijaisesti oli vaan mielessä saada jonkinlainen helpotus. Pyysin puudutusta ja sen myös sain aika pikaisella aikataululla. Kätilö ehdotti spinaalia ja anestesialekuri kävi sellaisen laittamassa. Kerrankin pääsin itsekin kokemaan sen monien kuvaileman "taivas aukeaa" -kokemuksen! Ihan ihmeaine oli kyllä se, kivut hävisivät hyvin nopeasti täysin ja avautumisvaiheen loppupuoli sujui hyvin letkeissä tunnelmissa miehen, kätilön ja kätilöopiskelijan kanssa rupatellessa ja naureskellessa. The synnytyslevyä kuunneltiin ja oikein oli leppoisa meno. Lapsivesi meni tai kalvot puhkaistiin, en oo ihan varma, ja tällä kertaa vesi oli kuulemma vallan tummanvihreää mömmöä. :/ Kätilö kuitenkin suhtautui asiaan kaikella rauhallisuudella, joten en itsekään osannut asiasta panikoida. Kohdunsuu oli täysin auki kuuden maissa, mutta avosuisen tarjonnan (= muksu tulossa maailmaan naama eikä takaraivo edellä) vuoksi yritettiin vielä saada vauva kääntymään sillä, että mut laitettiin kontilleen nojailemaan säkkituoliin. Vauva ei vaihtanut asentoa, ja paineentunteen voimistuessa ponnistusvaihe alkoi 06:30. Kätilö varoitteli, että tarjonnan takia ponnistusvaihe on ehkä pidempi ja hankalampi, mitä se ehkä olikin, mutta supistuskivut pysyivät edelleen poissa(!!!) ja siksi pystyi keskittymään vain olennaiseen eli siihen ponnistamiseen enkä ees huutanut kuin hinaaja. Toki paine ja venyminen ja sensellainen tuntui, mut varsinaista kipua ei ollenkaan. Minä sydän spinaali. Kätilön vuoro oli päättymässä seiskalta ja sovittiin siinä sitten että vauva syntyy sitä ennen. Pään syntymän jälkeen piti imeä hengitystiet puhtaaksi vihreän lapsiveden takia. Napanuorakin oli kiertynyt vartalon ympäri kertaalleen, mutta sieltä se yhdeksän pisteen typy (jälleen väristä yksi "miinuspiste") tupsahti ulos 06:53.
Fiilis oli ihan jotain sanoinkuvaamatonta. Epäilemättä juuri onnistuneen kivunlievityksen ansiosta olin ekaa kertaa suht kartalla ja järjissäni syntymän hetkellä, koska kaikki voimavarat ei menneet hengissäselviämiseen. Itketti ja nauratti yhtä aikaa, olin niin äärettömän onnellinen etten ehkä ikinä ennen ja vauva tuntui heti hirmuisen rakkaalta ja tutulta ja omalta. Tyyppi näytti sen lapsivesihomman takia siltä kuin olisi putkahtanut jostain mämmituokkosesta, mutta mitään ihanampaa ja kauniimpaa en mielestäni ollut ikinä maailmassa nähnyt. Ensifiiliksiin kuului myös tuntuma siitä, että vauva oli toooosi pieni. (*
♥
Hetken aikaa ehdin kölliä vauva sylissä ja imetystäkin ehdittiin vähän kokeilla (luonnonlahjakkuudelta vaikutti vauvanen siinä asiassa), mutta sitten rupes näyttämään siltä että istukka kieltäytyi irtoamasta ja mua lähdettiin siirtämään leikkuriin istukan käsinirroitusta varten, koska syntymästä oli kulunut jo tunti eikä se ollut edelleenkään irronnut. Voi sitä riipaisevaa itkua kun toinen riistettiin tissiltä! :'( Luulin vielä siinä vaiheessa että mut nukutetaan toimenpidettä varten, mikä vähän aiheutti huolta, koska ehdin jo luoda kauhuskenaarion että no siitäpä en sitten koskaan herääkään (pessimisti, minäkö). Vauva jäi isälleen ja mut kärrättiin siis kutoskerrokseen, jossa kävi ilmi että homma hoituukin epiduraalipuudutuksessa. Siellä sitten hengasin jalat kohti kattoa naama verhon takana kun ne rynkytti sitä istukkaa irti musta, leikkaussaliin paistoi aurinko ja mä itkin ja hihittelin samanaikaisesti ja kerroin kaikille jotka jaksoi kuunnella että olin onnellisempi kuin koskaan. :D Istukka saatiin sitten irti ja samalla ommeltiin ekassa synnytyksessä tehdyn epparin repeämä jälleen uudestaan, muuten ei vaurioita tullut. Sit mut siirrettiin heräämöön, jossa sitten seurailtiin olotilaa ja ooteltiin tunnon palautumista jalkoihin. Olipa muuten aika friikki olo se totaalipuutumus. Mikäs siellä sit oli makoillessa, mut oli peitelty hyvin ja kehotettiin nukkumaan, mutta enhän mä nyt mitään unta saanut. Kyselin useasti oisko vauvan saanut visiitille heräämöön, mutta ilmeisesti kukaan kätilö ei ehtinyt lähteä tuomaan. :/ Hoitaja kuitenkin mun pyynnöstä tsekkaili tietokoneelta juttuja joita vauvasta sinne oli ehditty kirjoittaa, ja *) kävi ilmi että ensituntuma vauvan pienuudesta oli ihan oikea: 3585g ja 50cm eli meidän pienin vauva! (Eka oli 3835 ja toka 4140.) Olo oli aika kärsimätön ja olisin halunnut pois sieltä vauvan luo vähän vikkelään, toisaalta edelleen virnuilin siellä euforian vallassa ja heitin hoitajille jotain ihme läppää ("Ootteko kattonu Satuhäitä? Tiätteks kun siinä lopussa aina tulee se kohta, jossa sanotaan että 'viimein kaikki on hyvin'? Mulla on just nyt sellanen 'viimein kaikki on hyvin' -olo.). Jano oli ihan karmiva (himoitsin siellä muuten ääneen myös simaa, wtf) ja vähän ärsytti ku hirveen nihkeesti antoivat mun juoda kun oli kuulemma pahoinvoinnin vaara. Vaan eipä ollu pahoinvoiva olo mulla ollenkaan. Vihdoin parin tunnin heräämössä makoilun jälkeen mua tultiin kärräämään osastolle, ja mullahan meinas riemut revetä ihan kattoon siinä matkalla, kun hoitaja sanoi että saimme perhehuoneen! Olin kirjoittanut sen synnytystoivelistaan vaikkakin suht skeptisenä mahdollisuudesta saada sellaista (ne kun on varattu oikeastaan ensisynnyttäjille). Perustelin kuitenkin toiveen omalla mieliala- ja unettomuushistorialla ja sen ennaltaehkäsyllä, ja ilmeisesti se sitten oli riittävän hyvä syy. Eikä ees valitettavasti mikään keksitty veruke vaan totisinta totta, ja siksi oli kyllä ihan parasta että se huone saatiin. Oon aivan varma, etten olis nukkunut sekuntiakaan koko sairaalassaoloaikana, jos ei olis ollu sitä oman huoneen rauhaa ja miestä siellä mukana. Olin myös aika toipilas vielä sen ekan vuorokauden syntymän jälkeen, olin ties missä tippaletkussa ja katetrissa ja hemoglobiini humpsahtanu satasen huonommalle puolen. :/ Verta ei kuitenkaan tiputettu vaan käskettiin syyä rautaa.
Aika pian onneks huoneeseen päästyä homma jatkui siitä mihin oli salissa jäänyt ja päästiin harjoittelemaan imemistä ja ite pääsin lepäämään jne. Tyttö oli kyllä niin uninen että olin välillä jo vähän hermona että millon se oikein alkaa sitä maitoa tilailemaan, mutta kyllähän se sitten siitä. Tuntuu, että hirveästi ei enää muista mitään. Erikseen kyllä mieleen jäi eka ateria synnytyksen jälkeen, joka näytti hirveeltä ja oli muutenkin aika.. sairaalaruokaa (jotain teollisuuspyöryköitä, ylikeitettyä makaronia soosissa ja maissia), mutta maistui siinä hetkessä ihanammalta kuin mikään (oli järkyttävä nälkä ja hoitaja oli jo uhannu etten saa muuta ku mehukeittoa etten oksenna). Siellä sitä makoiltiin, ihasteltiin vauvaa, kuunneltiin musaa, torkuttiin, syötiin aina ku oli ruoka-aika.
Vietettiin kaks vuorokautta siellä ihanassa sairaalakuplassa. Torstaina olin vielä ihan liian poikki mihinkään vierailuihin ja kökittiin siellä ihan keskenään. Perjantaina päivällä kävi mun äiti ja isot tytöt pikkusiskoa katsomassa, ja oli kyllä aika ihanan liikkis ensikohtaaminen. Illalla päästettiin vierailemaan myös se ystävä, joka tuli ke-to välisenä yönä hoitamaan tyttöjä meille ennenkuin äitini kerkes paikalle. Lauantaiaamupäivällä lastenlääkäri tarkisti tyllerön ja päästiin kotiin. Jee!
Tätä tekstiä on kyhätty noin kahden viikon aikana triljoonassa pienessä pätkässä enkä nyt taida jaksaa edes oikolukea sitä, mutta onpahan tehty ennenkuin ihan kaikki unohtuu. Huh. Seuraavaks voikin sitten alkaa työstää jotain raporttia ensiviikoista kotona.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
"Luotu tekemään vauvoja"
Juunääs. Otsikonmukaisella tavalla ilmaisi terkka mun olemustani, kun siellä perjantaina käväisin. Viitaten ilmeisesti siihen, että vointini on kerrassaan mainio ja koko raskaus on kautta linjan ollu hirveen helppo ja harmiton.
Pistetääs nyt vaikka tän ainoon kerran oikein datat kehiin.
rv 37+4
painonmuutos +100/vko (wohou, mutta kostautuu varmaan ens kerralla)
turvotus +/- (sormukset ahdistaa välillä ja välillä sit taas ei)
RR 120/75 (tää tosin oli korkeempi kuin kertaakaan aiemmin, mut kuulemma hyvä silti)
U-Prot. -
U-Gluk. -
B-Hb 132 (mitattiin ekaa kertaa kahteen kuukauteen, en oo syöny rautaa)
SF-mitta 33 (keskikäyrällä, mutta no jaa...)
Tarjonta RT
Syke 135-155
Liikkeet +++ (villi meno oli kuten usein)
Maha nyt tietysti on aivan järkyttävän kokoinen, mikä kirvoittaa kanssaihmisiltä kauhun- ja säälinsekaisia katseita ja kommentteja, mutta siis kun. Oikeesti. Itteenikin ihmetyttää. Viime maanantaina närästi jonkin aikaa(!) ja lauantai-iltana oli polvi kipeä. Mut sunnuntaiaamuna ei enää ollut. Siinäpä ne raskausvaivat sitten olikin. Suunnilleen. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä en muuten joutunu käymään ees vessassa kertaakaan, mikä on näillä viikoilla ihan käsittämätöntä. Välillä on jotain ihan naurettavaa liitoskipua. Supistuksia on 0-2 päivässä. Niitä sais kyllä olla, niin olis edes vähän sellanen olo että joskus vois jotain synnyttääkin. Esmes vauvan. Mutta muistaakseni viimeksikään ei oikeestaan ollu ees harkkasuppareita ennenku viikolta 39 alkaen, ja kuitenki tyyppi syntyi sitten 39+5.
Nythän on siis rv 38+0 ja laskettuun aikaan tasan kaksi viikkoa. Jotenkin se on niin koomisen vähän, että meinaan itsekin nauraa kauhunsekaista naurua. Koskapa toisin kuin kahdella ekalla kerralla, nyt tuntuu että ei oo mikään kiire. Koska fyysinen ja psyykkinen vointi on niin hyvä, oon nautiskellut olostani kyllä ihan täysin. Siivoilen, pyykkäilen, kiertelen kirppiksiä, tapaan kavereita, käyn kerran viikossa stadissa lounasdeiteillä armaan aviomiehen kanssa, laittelen kaikessa rauhassa juttuja valmiiksi. Ei oo tullu aika pitkäksi eikä oo niin mitään valittamista. Enkä mä vielä olis valmis lähteen synnyttään. Ei oo ees sairaalakassi pakattu ja sitäpaitsi on kaikkee muuta tekemistä. Luultavasti vasta ens viikon keskiviikon (PMMP-dokkaripäivä) jälkeen alan ihan toden teolla odotella, koska sit ei oo enää kalenterissa kummoisiakaan merkintöjä. Jotenkin muka luulen, että tääkin tulis kuitenkin suht ajallaan niinku noi muutkin. Sit jos alkaa mennä jotenkin törkeesti yli (törkeesti = 40+3 -->), niin sitten luultavasti menee hermot.
Yks etappi suoritettiin jo onnistuneesti, kun esikoisen 8-vuotissynttärit saatiin juhlittua alta pois nyt männälauantaina. Järkyttävän vanha lapsi meillä, huhhuh.
Viikonloppuna ehdittiin myös koota pinnasänky ja iskee turvakaukalon telakka takapenkille (mahtuvat nippa nappa sinne kaikki kolme, mut turvavöiden kiinnittely kävi kertaheitolla vaikeemmaksi ja jösse kun se takapenkki näyttääkin siltä et meillon joku suurperhe) ja käydä läpi välikausivaatteet ja niiden puutteet, joita ei onneks hirveesti ollutkaan. Tosin tänään taitaa olla pakko suunnata hankkimaan kasiveelle uudet ulkohousut ennenku se sulaa toppahousuissaan tonne plusasteisiin. Siksipä lopetan jorinat nyt tähän ja ryhdyn valmistautumaan kauppareissuun!
Pistetääs nyt vaikka tän ainoon kerran oikein datat kehiin.
rv 37+4
painonmuutos +100/vko (wohou, mutta kostautuu varmaan ens kerralla)
turvotus +/- (sormukset ahdistaa välillä ja välillä sit taas ei)
RR 120/75 (tää tosin oli korkeempi kuin kertaakaan aiemmin, mut kuulemma hyvä silti)
U-Prot. -
U-Gluk. -
B-Hb 132 (mitattiin ekaa kertaa kahteen kuukauteen, en oo syöny rautaa)
SF-mitta 33 (keskikäyrällä, mutta no jaa...)
Tarjonta RT
Syke 135-155
Liikkeet +++ (villi meno oli kuten usein)
Maha nyt tietysti on aivan järkyttävän kokoinen, mikä kirvoittaa kanssaihmisiltä kauhun- ja säälinsekaisia katseita ja kommentteja, mutta siis kun. Oikeesti. Itteenikin ihmetyttää. Viime maanantaina närästi jonkin aikaa(!) ja lauantai-iltana oli polvi kipeä. Mut sunnuntaiaamuna ei enää ollut. Siinäpä ne raskausvaivat sitten olikin. Suunnilleen. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä en muuten joutunu käymään ees vessassa kertaakaan, mikä on näillä viikoilla ihan käsittämätöntä. Välillä on jotain ihan naurettavaa liitoskipua. Supistuksia on 0-2 päivässä. Niitä sais kyllä olla, niin olis edes vähän sellanen olo että joskus vois jotain synnyttääkin. Esmes vauvan. Mutta muistaakseni viimeksikään ei oikeestaan ollu ees harkkasuppareita ennenku viikolta 39 alkaen, ja kuitenki tyyppi syntyi sitten 39+5.
Nythän on siis rv 38+0 ja laskettuun aikaan tasan kaksi viikkoa. Jotenkin se on niin koomisen vähän, että meinaan itsekin nauraa kauhunsekaista naurua. Koskapa toisin kuin kahdella ekalla kerralla, nyt tuntuu että ei oo mikään kiire. Koska fyysinen ja psyykkinen vointi on niin hyvä, oon nautiskellut olostani kyllä ihan täysin. Siivoilen, pyykkäilen, kiertelen kirppiksiä, tapaan kavereita, käyn kerran viikossa stadissa lounasdeiteillä armaan aviomiehen kanssa, laittelen kaikessa rauhassa juttuja valmiiksi. Ei oo tullu aika pitkäksi eikä oo niin mitään valittamista. Enkä mä vielä olis valmis lähteen synnyttään. Ei oo ees sairaalakassi pakattu ja sitäpaitsi on kaikkee muuta tekemistä. Luultavasti vasta ens viikon keskiviikon (PMMP-dokkaripäivä) jälkeen alan ihan toden teolla odotella, koska sit ei oo enää kalenterissa kummoisiakaan merkintöjä. Jotenkin muka luulen, että tääkin tulis kuitenkin suht ajallaan niinku noi muutkin. Sit jos alkaa mennä jotenkin törkeesti yli (törkeesti = 40+3 -->), niin sitten luultavasti menee hermot.
Yks etappi suoritettiin jo onnistuneesti, kun esikoisen 8-vuotissynttärit saatiin juhlittua alta pois nyt männälauantaina. Järkyttävän vanha lapsi meillä, huhhuh.
Viikonloppuna ehdittiin myös koota pinnasänky ja iskee turvakaukalon telakka takapenkille (mahtuvat nippa nappa sinne kaikki kolme, mut turvavöiden kiinnittely kävi kertaheitolla vaikeemmaksi ja jösse kun se takapenkki näyttääkin siltä et meillon joku suurperhe) ja käydä läpi välikausivaatteet ja niiden puutteet, joita ei onneks hirveesti ollutkaan. Tosin tänään taitaa olla pakko suunnata hankkimaan kasiveelle uudet ulkohousut ennenku se sulaa toppahousuissaan tonne plusasteisiin. Siksipä lopetan jorinat nyt tähän ja ryhdyn valmistautumaan kauppareissuun!
maanantai 2. maaliskuuta 2015
TÄYSIAIKAINEN!
No ihan vaan että oho. 37+0. Tänään. Vaikkakin viime aikoina on tuntunut, että aika on suorastaan madellut eteenpäin, niin jopas silti täytyy sanoa että JO. Hurjaa.
Enkä ole vielä edes järjettömän kiukkuinen tai epätoivoinen. Ihan muutamana päivänä on käväissyt sellainen olo, että ei enää jaksais, siis nimenomaisesti olla näin PAKSU. Mut mikäs tässä oikeasti on ollessa, kun voin varsin hyvin. Ei jomota, ei kolota, ei supista, ei närästä, ei mitään. No parin viime viikon aikana on ollu välillä joitain pikku liitoskipuja ja muutama kivuton supistus, mut ne nyt kuuluu asiaan eikä ne oo juuri mitään. Sitäpaitsi saan edelleen nukuttua ihan ookoosti, mikä on ehkä jopa tärkeintä sen suhteen, ettei pää leviä. Ja Lulle liikuskelee niin paljon, ettei siitäkään ole tarvinnut kantaa huolta. Tietysti aina silloin tällöin meinaa iskeä paniikki että mitä jos jokin katastrofi tapahtuu, mutta pääosin oon aika rauhallisin ja odottavaisin mielin.
Eikä tunnu vielä siltä, että olis mikään kiire. Itse asiassa olen buukannut itselleni tekemistä 18.3. asti sen verran, ettei sitä ennen oikein joutais synnyttääkään. Ens lauantaina on Ekan synttärikemut (KAHDEKSAN vuotta omg), seuraavana lauantaina Tokan tanssikoulun kevätnäytös jossa hänen ryhmänsä siis myös esiintyy, tuolloin keskiviikkona 18.3. pitäis mennä kattoon PMMP-dokkari Kinopalatsiin. Mutta sitten! on kalenterissa tyhjää, eli saapi syntyä. :D
Joka tapauksessa jäljellä olevan ajan viikkoina voi laskea yhden käden sormilla, ja se on aika vähän se. Suurin osa hankinnoista on nähdäkseni aika lailla tehtynä, ehkä jotain on unohdettu. Ehkä ostan vielä yhdet imetysliivit, tai tarkemmin sanoen ehkä tilaan ne jostain internetin syövereistä muilta mailta, ku ovat Suomessa liian kalliita. Sairaalakassiin ostin eilen pillimehuja, suklaata ja luumuja. Eilen kokosin myös synnärimusasoittolistan, joka on ehkä yksi tärkeimmistä jutuista koko hommassa. Se on lähes sama kuin edellisissäkin synnytyksissä. Tokassahan oli jo melkein sama kuin ekassa, joitain korjausliikkeitä oli tehty. Samoin nytkin on kuusi biisiä kymmenestä samoja kuin edelliskerralla ja tais just ne samat kuus olla silloin ekallakin kerralla. Näiden tahdissa ois siis tarkoitus hoitaa homma kotiin:
Svefn-g-englar / Sigur Ros
Magic / Coldplay
Cowboys / Kent
Your blue room / U2
Unbreakable / Andreas Johnson
Warning sign / Coldplay
Chasing cars / Snow Patrol
Be still / The Killers
In a little while / U2
Fix you / Coldplay
(No nyt ku kokosin noi linkit tohon ja ne ehti vähän soida taustalla, niin itkenksmä? Itken mä.)
Neuvolalääkäri oli silloin pari viikkoa sitten, ja siellä meni jokseenkin niinkuin luulinkin. Tai siis että ihan epäkypsänä kaikki. Kohdunsuu niin ylhäällä, että ei meinannut ylettyäkään. Neuvolan vaaka näytti ihan huikeita lukemia, eli painoin jo 2 viikkoa sitten enemmän kuin mennessäni synnyttämään Tokaa. Kauheen kiva. En nyt tosin jaksa siitäkään mennä paniikkiin, koska ei se mitään auta. Osa painosta putoaa aika luonnostaan ja lopuille voi sitten itse jossain vaiheessa tehdä jotain. Kai. Niin ja se Lullen koko. Jotain se lekuri siel mittaili ja väitti keskiverroksi, mutta enpä tiiä. Painoarvio oli silloin 2,6 kg sen koneen laskelman mukaan, mut niin kauan ku en tiiä mihin mittoihin se perustuu, niin en välttämättä ihan uskokaan. Jos alle nelikilonen tulee, niin on muuten ihme. Ja sellaisen uskon vasta ku nään. Enkä tuu näkemään. Niin että.
Se mihin oon hiton kyllästynyt, on näihin taivasteluihin ja kyselyihin vastaaminen. Joo oon valtava, joo oon ollut jo kauan, joo olin edelliskerroillakin, joo on vain yksi, joojoo. Esimerkiks naapuri tuossa lauantaina otti ja pysäytti mut kaupassa ihan varta vasten ihmetelläkseen, että MILLOIN mulla oikein on laskettu aika kun oon jo NIIN kauan ollut niin JUMALATTOMAN KOKOINEN. Ja kun sanoin että eiköhän se tässä kuukauden sisään synny, naapurin kommentti oli että VASTA?! Juunääs. Tätä en jää kaipaamaan.
Mutta siis oikeesti hämmästyttävää miten nyt on kärsivällisyys riittäny muuten kaikkein parhaiten, koska tiedostan että tää on tällä kertaa Ihan Oikeesti viimeinen kerta. Neljättä ei tuu, tää on tässä. Ja se on suorastaan aika haikea ajatus.
Nii että pysy vaan muru vielä se reilu pari viikkoa sisätiloissa ja potki mua niin paljon kuin jaksat. ♥
Enkä ole vielä edes järjettömän kiukkuinen tai epätoivoinen. Ihan muutamana päivänä on käväissyt sellainen olo, että ei enää jaksais, siis nimenomaisesti olla näin PAKSU. Mut mikäs tässä oikeasti on ollessa, kun voin varsin hyvin. Ei jomota, ei kolota, ei supista, ei närästä, ei mitään. No parin viime viikon aikana on ollu välillä joitain pikku liitoskipuja ja muutama kivuton supistus, mut ne nyt kuuluu asiaan eikä ne oo juuri mitään. Sitäpaitsi saan edelleen nukuttua ihan ookoosti, mikä on ehkä jopa tärkeintä sen suhteen, ettei pää leviä. Ja Lulle liikuskelee niin paljon, ettei siitäkään ole tarvinnut kantaa huolta. Tietysti aina silloin tällöin meinaa iskeä paniikki että mitä jos jokin katastrofi tapahtuu, mutta pääosin oon aika rauhallisin ja odottavaisin mielin.
Eikä tunnu vielä siltä, että olis mikään kiire. Itse asiassa olen buukannut itselleni tekemistä 18.3. asti sen verran, ettei sitä ennen oikein joutais synnyttääkään. Ens lauantaina on Ekan synttärikemut (KAHDEKSAN vuotta omg), seuraavana lauantaina Tokan tanssikoulun kevätnäytös jossa hänen ryhmänsä siis myös esiintyy, tuolloin keskiviikkona 18.3. pitäis mennä kattoon PMMP-dokkari Kinopalatsiin. Mutta sitten! on kalenterissa tyhjää, eli saapi syntyä. :D
Joka tapauksessa jäljellä olevan ajan viikkoina voi laskea yhden käden sormilla, ja se on aika vähän se. Suurin osa hankinnoista on nähdäkseni aika lailla tehtynä, ehkä jotain on unohdettu. Ehkä ostan vielä yhdet imetysliivit, tai tarkemmin sanoen ehkä tilaan ne jostain internetin syövereistä muilta mailta, ku ovat Suomessa liian kalliita. Sairaalakassiin ostin eilen pillimehuja, suklaata ja luumuja. Eilen kokosin myös synnärimusasoittolistan, joka on ehkä yksi tärkeimmistä jutuista koko hommassa. Se on lähes sama kuin edellisissäkin synnytyksissä. Tokassahan oli jo melkein sama kuin ekassa, joitain korjausliikkeitä oli tehty. Samoin nytkin on kuusi biisiä kymmenestä samoja kuin edelliskerralla ja tais just ne samat kuus olla silloin ekallakin kerralla. Näiden tahdissa ois siis tarkoitus hoitaa homma kotiin:
Svefn-g-englar / Sigur Ros
Magic / Coldplay
Cowboys / Kent
Your blue room / U2
Unbreakable / Andreas Johnson
Warning sign / Coldplay
Chasing cars / Snow Patrol
Be still / The Killers
In a little while / U2
Fix you / Coldplay
(No nyt ku kokosin noi linkit tohon ja ne ehti vähän soida taustalla, niin itkenksmä? Itken mä.)
Neuvolalääkäri oli silloin pari viikkoa sitten, ja siellä meni jokseenkin niinkuin luulinkin. Tai siis että ihan epäkypsänä kaikki. Kohdunsuu niin ylhäällä, että ei meinannut ylettyäkään. Neuvolan vaaka näytti ihan huikeita lukemia, eli painoin jo 2 viikkoa sitten enemmän kuin mennessäni synnyttämään Tokaa. Kauheen kiva. En nyt tosin jaksa siitäkään mennä paniikkiin, koska ei se mitään auta. Osa painosta putoaa aika luonnostaan ja lopuille voi sitten itse jossain vaiheessa tehdä jotain. Kai. Niin ja se Lullen koko. Jotain se lekuri siel mittaili ja väitti keskiverroksi, mutta enpä tiiä. Painoarvio oli silloin 2,6 kg sen koneen laskelman mukaan, mut niin kauan ku en tiiä mihin mittoihin se perustuu, niin en välttämättä ihan uskokaan. Jos alle nelikilonen tulee, niin on muuten ihme. Ja sellaisen uskon vasta ku nään. Enkä tuu näkemään. Niin että.
Se mihin oon hiton kyllästynyt, on näihin taivasteluihin ja kyselyihin vastaaminen. Joo oon valtava, joo oon ollut jo kauan, joo olin edelliskerroillakin, joo on vain yksi, joojoo. Esimerkiks naapuri tuossa lauantaina otti ja pysäytti mut kaupassa ihan varta vasten ihmetelläkseen, että MILLOIN mulla oikein on laskettu aika kun oon jo NIIN kauan ollut niin JUMALATTOMAN KOKOINEN. Ja kun sanoin että eiköhän se tässä kuukauden sisään synny, naapurin kommentti oli että VASTA?! Juunääs. Tätä en jää kaipaamaan.
Mutta siis oikeesti hämmästyttävää miten nyt on kärsivällisyys riittäny muuten kaikkein parhaiten, koska tiedostan että tää on tällä kertaa Ihan Oikeesti viimeinen kerta. Neljättä ei tuu, tää on tässä. Ja se on suorastaan aika haikea ajatus.
Nii että pysy vaan muru vielä se reilu pari viikkoa sisätiloissa ja potki mua niin paljon kuin jaksat. ♥
maanantai 16. helmikuuta 2015
35+0
Jaaaaahas!
Nyt on siis se päivä, jolloin mun viimeistään pitäis jäädä äitiyslomalle jollen olisi jo jäänyt.
Ei mitään uutta auringon alla, mitä nyt alkaa paniikki vähän hiipiä. Siis tavallaan ei jaksais olla paksuna enää yhtään, koska olo on pyöreä ja kankea ja painava, tavallaan taas kauhistuttaa ajatus siitä että ennen pitkää tää paksuilu päättyykin ja mitäs sitte. Sitte pitää ensinnäkin synnyttää, mikä on aika hirveetä, ja sitten, jos hyvin käy, tulee vauva, mikä on aika rankkaa. Miten mie siitä selviän, kysynpä vaan.
Ensinnäkin synnytys. Nuo kaks on syntyneet Haikaranpesässä, ja siellähän oli tää valmistautuminen ihan hyvällä tolalla. Ekalla kerralla oli niitä valmennuksiakin jos jonkinlaisia, sekä pakollisia että vapaaehtoisia eri teemoilla. Toisellakin kerralla oli synnytyssuunnittelukeskustelumikälie, jolloin tuli otettua tatsia (touch) sairaalaan jo joskus viikolla 34-35 tai jotain sellaista se oli. Nyt ei sitten ole MITÄÄN. Kai. Oon ihan pihalla. Miten mun nyt pitäs valmistautua siihen sitten? Viime neuvolakäynnistäkin on kohta kolme viikkoo ja vaikka en nyt siellä ramppaamisesta erityisemmin nautikaan, näillä viikoilla tän kokoinen tauko tuntuu aika pitkältä jo. No, ylihuomenna on sitten oikein koko rahan edestä tätä toimintaa ku on toinen ja viimeinen neuvolalääkäri. (Siellä varmaan sisätutkitaan kivasti ja todetaan että kohdunsuu on kiinni, kiinteä ja 3cm pitkä. Ja sitten sanotaan että vavva on tällä hetkellä arviolta 3300g painava. Näin veikkaan. Niin ja sit kans sanotaan että ei ole kiinnittynyt. Näin se menee.) Mutta siis se synnytys. Että ihan kylmiltäänkö sitten vaan lähden soittelemaan jonnekin eli kättärille, kun vedet menee (epätodennäköistä) tai alkaa supistella (todennäköisempää)? Mitä jos ne sanoo että ei mahdu? Osaako ne suoraan sanoa, mihin sitten kannattaa soittaa/mennä, vai joudunko soittamaan läpi koko HUS:in synnärit? Ja siis oikeesti, jos kättärille ei mahdu niin minne hittoon mä sitten menen? Porvoo? Hyvinkää? Jorvi? Naikkari? Mitänäitäon? APUA. Mitä sinne sairaalaan pitääkään ottaa mukaan? Onko vakkarina joka synnytyssalissa cd-soitin? Koskapa Haikaranpesässä oli. Ja mä tahdon mun synnäricd:n soimaan. Pitäiskö olla jollain paperilla jotku kivunlievitystoiveet? Ihanko todentotta mä vaan sit MEEN sinne kun hetki koittaa, vaikka mä en oo käyny keskustelemassa siellä ja lausumassa toiveitani etukäteen niinku ennen? Olenko pilallehemmoteltu synnyttäjä mitäh?
Sit on vielä se, että jos tää kolmonen saadaan hengissä minusta ulos, niin mitäs sitte. Sekin on aika hurjaa enkä tiedä uskallanko siihen edes mennä. Välillä iskeytyy hirveän lamaavana tajuntaan se seikka, että sitten sitä ollaan taas hälytysvalmiudessa 24/7. Kauheen helpolla oon nimittäin päässy viime vuodet, nuo kaks on niin isoja ja omatoimisia ovat jo. Nukkuvat yöt hiiskumatta sen 11-12h putkeen ja herättyään hipsivät ite olkkariin ja laittavat elisaviihteestä muumit tulemaan. Käyvät vessassa jos on hätä ja tekevät leivän jos on nälkä. Voivat jäädä keskenään kotiin esim. kauppareissun ajaksi jne. ja tämän kyseisen vapauden menettäminen tuntuu aika hurjalta. Ja ne katkonaiset tai kokonaan unettomat yöt tuntuu kans ihan toooodella hurjalta. Ihan jopa tulee sellanen WHAT HAVE WE DONE -olo välillä. Ja toisaalta sellanen "I'm too old for this shit" -olo. Tunnen olevani ihan ikäloppu, vaikka oikeesti en (kai) edes ole ja yritän kertoa itselleni että on ihan tavallista saada vaikkapa esikoinen(!!!) tämän ikäisenä. Onhan paniikki normaalia onhan...?
Nyt on siis se päivä, jolloin mun viimeistään pitäis jäädä äitiyslomalle jollen olisi jo jäänyt.
Ei mitään uutta auringon alla, mitä nyt alkaa paniikki vähän hiipiä. Siis tavallaan ei jaksais olla paksuna enää yhtään, koska olo on pyöreä ja kankea ja painava, tavallaan taas kauhistuttaa ajatus siitä että ennen pitkää tää paksuilu päättyykin ja mitäs sitte. Sitte pitää ensinnäkin synnyttää, mikä on aika hirveetä, ja sitten, jos hyvin käy, tulee vauva, mikä on aika rankkaa. Miten mie siitä selviän, kysynpä vaan.
Ensinnäkin synnytys. Nuo kaks on syntyneet Haikaranpesässä, ja siellähän oli tää valmistautuminen ihan hyvällä tolalla. Ekalla kerralla oli niitä valmennuksiakin jos jonkinlaisia, sekä pakollisia että vapaaehtoisia eri teemoilla. Toisellakin kerralla oli synnytyssuunnittelukeskustelumikälie, jolloin tuli otettua tatsia (touch) sairaalaan jo joskus viikolla 34-35 tai jotain sellaista se oli. Nyt ei sitten ole MITÄÄN. Kai. Oon ihan pihalla. Miten mun nyt pitäs valmistautua siihen sitten? Viime neuvolakäynnistäkin on kohta kolme viikkoo ja vaikka en nyt siellä ramppaamisesta erityisemmin nautikaan, näillä viikoilla tän kokoinen tauko tuntuu aika pitkältä jo. No, ylihuomenna on sitten oikein koko rahan edestä tätä toimintaa ku on toinen ja viimeinen neuvolalääkäri. (Siellä varmaan sisätutkitaan kivasti ja todetaan että kohdunsuu on kiinni, kiinteä ja 3cm pitkä. Ja sitten sanotaan että vavva on tällä hetkellä arviolta 3300g painava. Näin veikkaan. Niin ja sit kans sanotaan että ei ole kiinnittynyt. Näin se menee.) Mutta siis se synnytys. Että ihan kylmiltäänkö sitten vaan lähden soittelemaan jonnekin eli kättärille, kun vedet menee (epätodennäköistä) tai alkaa supistella (todennäköisempää)? Mitä jos ne sanoo että ei mahdu? Osaako ne suoraan sanoa, mihin sitten kannattaa soittaa/mennä, vai joudunko soittamaan läpi koko HUS:in synnärit? Ja siis oikeesti, jos kättärille ei mahdu niin minne hittoon mä sitten menen? Porvoo? Hyvinkää? Jorvi? Naikkari? Mitänäitäon? APUA. Mitä sinne sairaalaan pitääkään ottaa mukaan? Onko vakkarina joka synnytyssalissa cd-soitin? Koskapa Haikaranpesässä oli. Ja mä tahdon mun synnäricd:n soimaan. Pitäiskö olla jollain paperilla jotku kivunlievitystoiveet? Ihanko todentotta mä vaan sit MEEN sinne kun hetki koittaa, vaikka mä en oo käyny keskustelemassa siellä ja lausumassa toiveitani etukäteen niinku ennen? Olenko pilallehemmoteltu synnyttäjä mitäh?
Sit on vielä se, että jos tää kolmonen saadaan hengissä minusta ulos, niin mitäs sitte. Sekin on aika hurjaa enkä tiedä uskallanko siihen edes mennä. Välillä iskeytyy hirveän lamaavana tajuntaan se seikka, että sitten sitä ollaan taas hälytysvalmiudessa 24/7. Kauheen helpolla oon nimittäin päässy viime vuodet, nuo kaks on niin isoja ja omatoimisia ovat jo. Nukkuvat yöt hiiskumatta sen 11-12h putkeen ja herättyään hipsivät ite olkkariin ja laittavat elisaviihteestä muumit tulemaan. Käyvät vessassa jos on hätä ja tekevät leivän jos on nälkä. Voivat jäädä keskenään kotiin esim. kauppareissun ajaksi jne. ja tämän kyseisen vapauden menettäminen tuntuu aika hurjalta. Ja ne katkonaiset tai kokonaan unettomat yöt tuntuu kans ihan toooodella hurjalta. Ihan jopa tulee sellanen WHAT HAVE WE DONE -olo välillä. Ja toisaalta sellanen "I'm too old for this shit" -olo. Tunnen olevani ihan ikäloppu, vaikka oikeesti en (kai) edes ole ja yritän kertoa itselleni että on ihan tavallista saada vaikkapa esikoinen(!!!) tämän ikäisenä. Onhan paniikki normaalia onhan...?
torstai 29. tammikuuta 2015
Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta
Onhan normaalia, että kerta toisen jälkeen käy enempi rutiininomaiseksi ja vähempi hötkyilyä aiheuttavaksi tää paksuna olo? Vai oonko kenties HUONO odottaja? Ekassa raskaudessa se (siis raskaus) oli mielessä oikeestaan koko ajan, kirjoittelin blogiin tiheästi ja mahakuviakin napsittiin joka viikko. Toka meni huomattavasti lungimmin (myös hyvässä mielessä, eli kaikenlaista ressiä ja paniikkiakin oli vähemmän), vaikkakin silloinkin kyllä laitoin suht useasti muistiin kaikkee juttua ja kuviakin otettiin kuitenkin jonkin verran. Nyt tää kirjottelutahti on suorastaan surkuhupaisa ja mahakuvia on otettu ehkä kaks. Tai ehkä yks. En muista. Joo, hirvee tötterö, samanlainen jäätävä pallo ku edelliskerroillakin, se on jo nähty, mitä sitä kuvaamaan. ;) Ja tää raskaus noin muuten.. no, samanlaista kuin ennenkin, paitsi että helpompaa. Siis sikäli, että ei oo ollu niitäkään vähäisiä ongelmia mitä aiemmissa, juurikaan, tähän mennessä. Ja sitä kammottavaa loppuvitutustakaan ei vielä kuulu eikä näy, mikä on erinomaista, koska onhan tässä vielä melkein 8 viikkoa laskettuun aikaankin. (Vielä? Enää?) Hirveen tylsä mä oon ku neuvolassa kysellään vaivoista. Närästystä? Nukkumisvaikeuksia? Turvotusta? Supistuksia? Ei, ei, ei, ei. :P Tässä raskaudessa ei oo ollu ensimmäistäkään pinppitulehdusta, ei hemoglobiinin laskua, ei verenpaineen nousua, ei niin mitään. Ja taas sitten kopkop ettei tuliskaan mitään, väkisinhän sitä se miinaharavateoria alkaa pyöriä taas mielessä. Että liian helppoo, kohta universumi kostaa ja pistää kaiken paskaksi.
Mutta että varmaan hyvä lopettaakin tähän kolmeen, koska neljännestä kerrasta ei sitten varmaan jäis yhtäkään kirjoitusta eikä valokuvaa.
Täällä touhutaan viimeisiä työhommia ja siinä ohessa on jo ehtinyt vähän siirtyä pesänrakennushommiin. Tein inventaarion hankkimilleni vauvanvaatteille ja totesin niitä olevan ehkä suht järkeviä määriä, mitään ei suoranaisesti PUUTU (kai..) vaatesektorilta, joskin vaatteiden riittävyys selviää sitten kun näkee paljonko tyyppi puklaa ja selkäkakkaa. Muulta tarvikeosastolta kriittisimmät puuttuvat jutut on vielä itkuhälytin, hoitopöytä+alusta, sitteri (tulee lainaan ainakin alustavasti), kantovehkeet (trikooliina ja ehkä joku reppu; lainamahdollisuus lienee olemassa), pinnasängyn reunapehmuste ja petauspatja... Varmaan jotain muutakin. Tänään ostin kahdet imetysliivit. Kaikki sellainen vuodontilkitsemisvälineistö (liivinsuojat, siteet, vaipat...) on hankkimatta ja apteekista meinasin ceridalin ja bepanthenin hakea valmiiksi, niitä on käytetty ennenkin ja hyviksi havaittu.
Niin ja hei neuvola oli tänään (32+3); paino ei oo vielä seittemässäkympissä (rikkoutuu kyllä ennen h-hetkeä varmana, sen verran lähellä ollaan) ja sf-mittakin KESKIKÄYRÄLLÄ, wtf ja sen sellaista. No mutta siis jee.
Mutta että varmaan hyvä lopettaakin tähän kolmeen, koska neljännestä kerrasta ei sitten varmaan jäis yhtäkään kirjoitusta eikä valokuvaa.
Täällä touhutaan viimeisiä työhommia ja siinä ohessa on jo ehtinyt vähän siirtyä pesänrakennushommiin. Tein inventaarion hankkimilleni vauvanvaatteille ja totesin niitä olevan ehkä suht järkeviä määriä, mitään ei suoranaisesti PUUTU (kai..) vaatesektorilta, joskin vaatteiden riittävyys selviää sitten kun näkee paljonko tyyppi puklaa ja selkäkakkaa. Muulta tarvikeosastolta kriittisimmät puuttuvat jutut on vielä itkuhälytin, hoitopöytä+alusta, sitteri (tulee lainaan ainakin alustavasti), kantovehkeet (trikooliina ja ehkä joku reppu; lainamahdollisuus lienee olemassa), pinnasängyn reunapehmuste ja petauspatja... Varmaan jotain muutakin. Tänään ostin kahdet imetysliivit. Kaikki sellainen vuodontilkitsemisvälineistö (liivinsuojat, siteet, vaipat...) on hankkimatta ja apteekista meinasin ceridalin ja bepanthenin hakea valmiiksi, niitä on käytetty ennenkin ja hyviksi havaittu.
Niin ja hei neuvola oli tänään (32+3); paino ei oo vielä seittemässäkympissä (rikkoutuu kyllä ennen h-hetkeä varmana, sen verran lähellä ollaan) ja sf-mittakin KESKIKÄYRÄLLÄ, wtf ja sen sellaista. No mutta siis jee.
maanantai 19. tammikuuta 2015
TJ4
RV 31+0 ja rikkipuhkipoikki! Nyt alkaa muuten työnteko olemaan sellaista tervanjuontia, että oksat pois. Sillee, et aamulla puuttuu motivaatio, päivä menee ihan ok ja iltapäivällä on niin väsynyt että ei mitään järkee. Ja nyt on siis neljä normipäivää jäljellä. Niin vähän ja NIIN paljon, kun ei oikeesti jaksaisi yhtäkään. Edelleen pidätän itselläni oikeuden ilmoittautua saikulle jos joku aamu ei vaan pysty. Mutta kovasti haluaisin pystyä. En oo pitäny yhtäkään saikkupäivää raskauden takia. Ainoa poissaolo on se 4D-ultra, eikä sekään vienyt kokonaista päivää. Joten aika hyvin vedetty. Aika ilahduttava oli myös se ajatus, että tänään tuli lusittua viimeinen "normimaanantai". Töitähän mulla riittää arviolta pariksi viikoksi näiden neljän normipäivän jälkeenkin, mut niitä voin tehdä kotoo käsin ja omaan tahtiin verkkarit jalassa. Ah.
Mahaan tai muualle ei muuten uudempaa. Neuvolassa tuli käytyä viime viikolla ja siellä edelleen kaikki ok. Kohdunpohjan korkeus on ottanu vähän suuntaa keskikäyrältä ylemmäs (olen toooodella yllättynyt, not) mutta eipä siinä. Tässä sitä nyt sitten palloillaan.
Mahaan tai muualle ei muuten uudempaa. Neuvolassa tuli käytyä viime viikolla ja siellä edelleen kaikki ok. Kohdunpohjan korkeus on ottanu vähän suuntaa keskikäyrältä ylemmäs (olen toooodella yllättynyt, not) mutta eipä siinä. Tässä sitä nyt sitten palloillaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)